Gary Moore

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Gary Moore
Gary Moore vuonna 2008
Gary Moore vuonna 2008
Henkilötiedot
Syntynyt4. huhtikuuta 1952
Belfast, Pohjois-Irlanti
Kuollut6. helmikuuta 2011 (58 vuotta)
Estepona, Aurinkorannikko, Espanja
Ammatti kitaristi
Muusikko
Aktiivisena 1969–2011
Tyylilajit Hard rock, blues rock, blues, fuusiojazz, heavy metal
Soittimet Kitara
Yhtyeet Thin Lizzy, Bruce-Baker-Moore, sooloura
Levy-yhtiöt Virgin RecordsView and modify data on Wikidata
Aiheesta muualla
gary-moore.com

Robert William Gary Moore (4. huhtikuuta 1952 Belfast, Pohjois-Irlanti – 6. helmikuuta 2011 Estepona, Aurinkorannikko, Espanja[1]) oli pohjoisirlantilainen, muun muassa hardrockia ja bluesia soittanut kitaristi. 1960-luvulla alkaneella urallaan hän esiintyi esimerkiksi yhtyeissä Thin Lizzy (1974, 1977, 1978–1979), Colosseum II (1975–1977) ja Skid Row, mutta parhaiten hänet tunnetaan soolourastaan.

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gary Moore syntyi ja kasvoi Itä-Belfastissa. Hänen isänsä johti Holywoodin rantalomakeskuksessa tanssisalia.[2] Mooren varhaisimmat musiikilliset vaikuttajat olivat Elvis Presley ja The Beatles. Ensimmäisen kitaransa hän sai kahdeksanvuotiaana, ja hän opetteli soittamaan sitä oikean käden puolelta, vaikka hän olikin vasenkätinen.[3] Moore soitti jo 11-vuotiaana Beat Boys -nimisessä yhtyeessä, joka soitti The Beatlesin kappaleita.[2]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moore muutti 16-vuotiaana Dubliniin, jossa hän sai jonkin aikaa ohjausta Fleetwood Macin kitaristilta Peter Greeniltä.[3] Mooren ensimmäinen ammattilaisyhtye oli Skid Row, josta Phil Lynott lähti pois pian Mooren tulon jälkeen. Skid Row soitti 1966 Dublinissa Fleetwood Macin lämmittelijänä, mutta Moore jätti pian Skid Row’n, koska turhautui yhtyeen rajalliseen osaamiseen. Hänellä ei kuitenkaan ollut selvää suunnitelmaa uransa jatkosta, mutta hän julkaisi jo vuonna 1973 sooloalbumin Grinding Stone.[2]

Sooloalbumin julkaisun jälkeen Moore hyväksyi Lynottin pyynnön tulla auttamaan Thin Lizzyä, jonka kitaristi Eric Bell oli jättänyt. Mooren aika Thin Lizzyssa kesti kuitenkin vain pari kuukautta.[3] Tämän jälkeen hän soitti jonkun aikaa Jon Hisemanin perustamassa fuusiojazzyhtyeessä Colosseum II. Moore levytti yhtyeen kanssa kolme albumia. Thin Lizzyyn hän palasi 1978, kun hän korvasi loukkaantuneen Brian Robertsonin Queenin kanssa tehdyllä Yhdysvaltain-kiertueella.[2] Moore soitti kitaraa Thin Lizzyssä myös sen menestysalbumilla Black Rose: A Rock Legend (1979).[3]

Moore esiintymässä vuonna 1983

Thin Lizzysta Moore palasi soolouralleen ja julkaisi albumin Back On The Streets, joka sisälsi Mooren tunnetuimman soolohitin, ”Parisienne Walkwaysin”, joka nousi huhtikuussa 1979 Britannian listan kymmenen parhaan joukkoon. Yhdysvaltain-kiertueen aikana Moore ja Lynott riitautuivat. Moore palasi Britanniaan ja muodosti lyhytaikaisen G-Force-nimisen yhtyeen.[3] Se teki vain yhden, flopanneen albumin. Lynott houkutteli tämän jälkeen Mooren jälleen takaisin Thin Lizzyyn. Hän soitti Thin Lizzyn konserttitallenteella Life ja jätti jälleen yhtyeen. Samoihin aikoihin hän julkaisi sooloalbumit Corridors of Power (1982), Victims of the Future (1983) ja Run for Cover (1985). Viimeksi mainittu sisälsi ”Out in the Fields” -nimisen kappaleen, joka oli Mooren ja Lynottin viimeinen yhteistyö ennen Lynottin tammikuussa 1986 tapahtunutta kuolemaa.[2]

Moore julkaisi vuonna 1987 albumin Wild Frontier, joka oli hänen kunnianosoituksensa perinteiselle irlantilaiselle musiikille. Hard rockiin hän palasi vuoden 1989 albumilla After the War.[2] Mooren 1980-luvun sooloalbumit floppasivat osittain, mutta vuonna 1990 ilmestynyt bluesalbumi Still Got The Blues palautti Mooren pinnalle.[3] Albumilla soittivat muun muassa Albert Collins, Albert King ja George Harrison. Moore toisti menestyksensä vuoden 1992 albumilla After Hours, jossa soittivat myös B. B. King ja Albert Collins.[2]

Moore muodosti 1994 entisten Cream-muusikoiden Jack Brucen ja Ginger Bakerin kanssa yhtyeen BBM, joka julkaisi albumin Around The Next Dream.[2] BBM hajosi yhtyeen ristiriitoihin, ja Moore palasi tämän jälkeen bluesin pariin. Hän levytti 1995 henkilökohtaisimman albuminsa Blues for Greeny, joka oli kunnianosoitus hänen monivuotiselle ystävälleen ja ohjaajalleen Peter Greenille.[3]

Moore vuonna 2009

Vuonna 1997 Moore päätti kokeilla levyllään Dark Days In Paradise vaikutteita tanssimusiikista, mikä hämmensi monia faneja, puhumattakaan musiikkitoimittajista. Levyllä Back to the Blues hän palasi nimen mukaisesti vanhaan ja hyväksi havaittuun blues-formaattiin. Moore jatkoi sen jälkeen blues-linjalla albumeilla Power of the Blues ja Old New Ballads Blues. Vuonna 2007 ilmestynyt Close As You Get oli Mooren yhteistyö entisen Thin Lizzy -rumpalin Brown Downeyn kanssa. Vuoden 2008 Bad for You Baby puolestaan yhdisteli Mooren sävellyksiä bluesstandardeihin.[2] Vuonna 2021 Moorelta julkaistiin postuumisti albumi How Blue Can You Get. Levy sisältää Gary Mooren aiemmin julkaisematonta materiaalia, kuten ”In My Dreams” -kappale, sekä vaihtoehtoisia versioita eri kappaleista.

Bad for You Baby jäi Mooren viimeiseksi studioalbumiksi. Hän kuoli helmikuussa 2011 lomamatkallaan Espanjassa alkoholin aiheuttamaan sydänkohtaukseen.[4]

Gary Mooren hauta

Kitarasoundi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gibson Gary Moore BFG Les Paul -sähkökitara

Gary Moore käytti useilla levytyksillään aikoinaan Peter Greeniltä ostamaansa, sittemmin soundiltaan tunnetuksi tullutta Gibson Les Paul -kitaraa. Green purki aikoinaan kitaran osiin, ja kootessaan sitä kytki vahingossa kaulamikrofonin väärin päin niin että mikrofonin vaihe ja maa olivat päin vastoin kuin alun perin. Mikrofonikytkimen keskiasennossa molemmat mikrofonit ovat rinnankytkennässä ja "väärinkytkennästä" johtuen vastakkaisessa vaiheessa. Tästä syntyi voimakkaasti keskiääniä korostava – ”honottava” – kitarasoundi, jota kuullaan useilla Gary Mooren blues-ajan kappaleilla, ja Fleetwood Macin kappaleella Albatross, jonka Peter Green soitti kyseisellä kitaralla. Moore myi sittemmin kitaran jälleen eteenpäin.

Moore soitti myös mm. punaista Fender Stratocasteria, Charvel 2 sekä Hamerin sähkökitaroita urallaan, sekä Takamine- akustisia.

Hän käytti Marshallin vahvistimia, ja hänen soolosoundinsa koostui voimakkaasta säröstä ja hän käytti paljon kitaran ja vahvistimen luonnollista sustainia hyväkseen, ja sai aikaan pitkään soivia nuotteja. Hän ei käyttänyt compressor-pedaalia sustainin tuottamiseen, vaikka moni voisi hänen soundinsa perusteella näin olettaa.

Albumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sooloalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Grinding Stone, 1973
  • Back on the Streets, 1978
  • G-Force, 1980
  • Corridors of Power, 1982
  • Live at the Marquee, 1983
  • Victims of the Future, 1983
  • Dirty Fingers, 1984
  • We Want Moore, 1984
  • Run for Cover, 1985
  • Rockin' Every Night – Live In Japan, 1986
  • Wild Frontier, 1987
  • After the War, 1989
  • Still Got the Blues, 1990
  • After Hours, 1992
  • Blues From a Gun – Live In Europe, 1992
  • Blues Alive, 1993
  • Walkways, 1994
  • Ballads & Blues 1982–1994, 1994
  • Blues For Greeny, 1995
  • Dark Days in Paradise, 1997
  • Out in the Fields – The Very Best of Part 1, 1998
  • Blood of Emeralds – The Very Best of Part 2, 1999
  • A Different Beat, 1999
  • Back to the Blues, 2001
  • Scars, 2002
  • Have Some Moore – The Best Of 2002
  • Power of the Blues, 2004
  • Old New Ballads Blues, 2006
  • Close as You Get, 2007
  • Bad For You Baby, 2008
  • How Blue Can You Get, 2021

Muut albumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Skid, 1970 (Skid Row)
  • 34 hours, 1971 (Skid Row)
  • Night Life, 1974 (Thin Lizzy)
  • Strange New Flesh, 1976 (Colosseum II)
  • Electric Savage, 1977 (Colosseum II)
  • War Dance, 1978 (Colosseum II)
  • Black Rose, 1979 (Thin Lizzy)
  • Continuing Saga, 1979 (Thin Lizzy)
  • The Adventures of Thin Lizzy, 1981 (Thin Lizzy)
  • Life, 1983 (Thin Lizzy)
  • Gary Moore/Brush Shiels/Noel Bridgeman (1971), 1990 (Skid Row)
  • Dedication, 1991 (Thin Lizzy)
  • Around The Next Dream, 1993 (Bruce – Baker – Moore[5])
  • Remembering Part 1, 1998 (Thin Lizzy)
  • Live And On Song – BBC Live in Concert (1969–71), 2006 (Skid Row)

Singlet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Parisienne Walkways
  • Out in the Fields
  • Empty Rooms
  • Still Got the Blues
  • One Day

Esiintymiset Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Turun konserttitalo, Turku (30. syyskuuta, 1975) ja Tavastia, Helsinki (2. lokakuuta, 1975) (Colosseum II)[6]
  • Lepakko, Helsinki, (14. toukokuuta, 1983) (Gary Moore & Band)
  • Oulun urheilutalo, (15. toukokuuta, 1983 ja 10. maaliskuuta, 1984) (Gary Moore & Band)
  • Kulttuuritalo, Helsinki (11. maaliskuuta, 1984) (Gary Moore & Band)
  • Ruisrock, Turku (2. elokuuta, 1986) (Gary Moore & Band)
  • UKK-halli, Messukeskus, Helsinki (27. huhtikuuta, 1987) (Gary Moore & Band)
  • Helsingin jäähalli, (10. huhtikuuta, 1989) (Gary Moore & Band)
  • Provinssirock, Seinäjoki (3. kesäkuuta, 1990) (Gary Moore and the Midnight Blues Band)
  • Pori Jazz (18. heinäkuuta, 1997) (Gary Moore & Band)
  • Puistoblues, Järvenpää (29. kesäkuuta, 2002) (Gary Moore & Band)
  • Hartwall Areena, Helsinki (1. lokakuuta, 2002) (Scars)
  • Helsingin jäähalli (16. kesäkuuta, 2006) (Gary Moore & Band)
  • Seinäjoen Vauhtiajot (29. heinäkuuta, 2006) (Gary Moore & Band)
  • The Tall Ships' Races & Kotkan meripäivät, Kotka (21. heinäkuuta, 2007) (Gary Moore & Band)
  • Riihivuori Rock (22. heinäkuuta, 2007) (Gary Moore & Band)
  • The Tall Ships' Races, Turku (24. heinäkuuta, 2009) (Gary Moore & Band)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ R.I.P. Gary Moore (Thin Lizzy) (1952–2011) (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. ↑ a b c d e f g h i Sweeting, Adam: Gary Moore obituary The Guardian. 7.2.2011. Guardian News and Media Limited. Viitattu 6.3.2015. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g Gary Moore The Telegraph. 7.2.2011. Gary Moore. Viitattu 6.3.2015. (englanniksi)
  4. ↑ Former Thin Lizzy guitarist Gary Moore was five times drink drive limit when he died The Telegraph. 27.2.2012. Gary Moore. Viitattu 6.3.2015. (englanniksi)
  5. ↑ Bruce-Baker-Moore. Wikipedia, 21.12.2013. Artikkelin verkkoversio. fi
  6. ↑ Mikael Huhtamäki: Live In Finland – Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955–1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Gary_Moore&oldid=22797302”