Aunuksen retkikunta
| Aunuksen retkikunta | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Suomen heimosotia | |||||||||
 Jääkärikapteeni Urho Sihvosen pataljoona etenemässä hyökkäykseen etelärintamalla keväällä 1919 Aunuksessa.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
Suomalaiset: |
Puna-armeija | ||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
Jääkärieversti Aarne Sihvo |
|||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
Suomi: |
Neuvosto-Venäjä 20 000 | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
330–400 kaatunutta (noin 10–15 % kokonaisvahvuudesta) |
noin 1 000 kaatunutta | ||||||||
Aunuksen retki oli suomalaisten ja aunuslaisten vapaaehtoisten muodostaman Aunuksen Vapaaehtoisen Armeijan (AVA) yritys valloittaa ja liittää Suomeen osia Itä-Karjalasta vuonna 1919, Venäjän sisällissodan aikana. Retki oli yksi heimosodista.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Helmikuussa 1918 C. G. E. Mannerheim piti kuuluisan miekkavalapuheensa, jossa hän sanoi, ettei pane miekkaansa tuppeen, ennen kuin Viena ja Aunus on vapautettu Vladimir Leninin sotilaista. Suomen sisällissodan jälkeen käytiin paljon julkista keskustelua Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen.[1]
Edelliset yritykset, vuoden 1918 retket Petsamoon ja Vienaan, olivat epäonnistuneet, pääosin karjalaisten sotahaluttomuuden takia. Joukot taistelivat Vienan Karjalaa miehittäneitä Ison-Britannian joukkoja ja suomalaisista punaisista koottua Muurmannin legioonaa vastaan.
Kesällä 1918 Suomen hallitus sai vetoomuksia aunuslaisilta alueen liittämiseksi Suomeen. Erityisen aktiivisia olivat Repolan asukkaat, jotka olivat äänestäneet Suomeen liittymisestä, kuitenkin ankarin ehdoin ja pääosin taloudellisin syin. Suomen armeija miehitti alueen syksyllä 1918. Tammikuussa 1919 pieni vapaaehtoisten joukko miehitti Porajärven, mutta bolševikit työnsivät heidät pian takaisin. Porajärvellä talonpoikien kokous äänesti Suomeen liittymisestä 7. tammikuuta.[2]
Helmikuussa 1919 Mannerheim teki länsivalloille ja Venäjän valkoiselle armeijalle selväksi, että Suomi hyökkäisi bolševikkien kimppuun Petrogradissa, jos se saisi materiaalista ja moraalista tukea. Samaan aikaan jääkärimajuri Gunnar von Hertzen valmisteli hyökkäystä Aunukseen ja yritti haalia yritykselleen Lauri Ingmanin johtaman hallituksen tuen. Hän arvioi, että retki onnistuisi tuhannen vapaaehtoisen sotilaan voimin, mutta vain jos karjalaiset itse liittyisivät taisteluihin. Mannerheim hyväksyi suunnitelman, mutta vaati, että Englannin pitäisi myös hyväksyä se ennen kuin asiassa edettäisiin. Suomen sotavoimien osallistuminen myöhempään Petrogradin valtausyritykseen ei koskaan toteutunut. Sen sijaan Aunuksen retken eduskunta hyväksyi, mikä mahdollisti sen rahoituksen.
Taustalla olivat myös suomalaisten sotilaalliset menestykset Viron vapaussodassa. Suomalaisten itseluottamus oli kasvanut Viron tapahtumien myötä, ja suomalaiset toivoivat, että sama menestys toistuisi Aunuksessa. Retkikuntaan värväytyikin monia Pohjan Poikia ja I Suomalaisen Vapaajoukon sotilaita.
Alun alkaen retken tavoitteena, kuten myöhemminkin, oli siirtää Suomen itäraja niin sanotulle kolmen kannaksen rajalle, joka maantieteellisesti oli Suomen kannalta helpoimmin puolustettavissa. Kolme kannasta olivat Vienanmeren ja Äänisen, Äänisen ja Laatokan sekä Laatokan ja Suomenlahden välissä.
Retken aloitusta varten suomalaiset aktivistit masinoivat niin sanotun Vieljärven kansannousun, jonka merkitystä liioiteltiin hallitukselle ja jonka varjolla retken käynnistämiselle saatiin muodollinen peruste. Vieljärvellä itärajan takana oli saatu aikaiseksi vajaan sadan hengen suuruinen mielenosoitus bolševikkihallintoa vastaan. Hankkeen puuhamiehiä olivat Jussi Lukkarinen armeijan tiedusteluosastolta sekä jääkärit Gustav von Hertzen ja Ragnar Nordström.[3][4]
Eduskunnassa käsiteltiin retkihanketta kaksi kertaa huhtikuun aikana. Kaarlo Castrénin hallitukselle tehdyssä toisessa välikysymyksessä tukena oli todistusaineistoa retkikunnan vahvuudesta ja joukkojen siirroista. Hallituksen antaman vastauksen mukaan retkikunnan tarkoitus oli auttaa bolševikkeja vastustaneita Aunuksen asukkaita. Eduskunta tyytyi hallituksen selitykseen, vaikka sosiaalidemokraatit vastustivat retkeä. Porvarillisten puolueiden edustajat pääasiallisesti kannattivat sitä.[5]
Retki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Retkikunta ylitti rajan 21. huhtikuuta 1919. Tarkoituksena oli vallata Lotinanpelto, Petroskoi ja Muurmannin rautatie. Tuhannen vapaaehtoisen joukko oli jaettu kolmeen osaan. Eteläinen ryhmä eteni kohti Lotinanpeltoa vallaten Aunuksenkaupungin kolmessa päivässä, mutta bolševikit painoivat ryhmän myöhemmin takaisin Tuulosjoen taakse. Aunuksenkaupungin valtauksen jälkeen perustettiin välittömästi Aunuksen väliaikainen hoitokunta, jonka tehtävä oli organisoida valloitettujen alueiden hallintoa. Pohjoinen ryhmä valtasi Prääsän. Tässä vaiheessa oli selvää, että joukkoja ei ollut tarpeeksi tavoitteiden saavuttamiseksi. Ongelmana oli vapaaehtoisten liian lyhyet sitoutumisajat. Suomalaiset olivat ajatelleet selviytyvänsä nopeammin retkestä. Ensimmäiset vapaaehtoiset olivat värväytyneet kahdeksi kuukaudeksi, ja he harvoin palasivat takaisin rintamalle, kun heidän palvelusaikansa täyttyi. Uusi vapaaehtoisten värväyskierros käynnistettiin. Tavoitteena oli saada 2 000 uutta vapaaehtoista. Suurin osa värväytyneistä oli työläisiä ja koululaisia. Asevelvollisuusiässä eli vuosina 1897–1898 syntyneitä ei saanut retkelle värvätä. Jääkärieversti Aarne Sihvosta tehtiin Aunuksen retkikunnan ylipäällikkö.
Jääkärimajuri Paavo Talvelan rykmentti aloitti hyökkäyksen Petroskoihin 20. kesäkuuta, mutta bolševikit ja suomalaiset punaiset löivät sen takaisin kaupungin ulkopuolella. Englantilaiset joukot, jotka operoivat Muurmannin rautatiellä, olivat varsin lähellä, mutta eivät osallistuneet taisteluihin. Suomalaiset itse asiassa olivat toivoneet, että englantilaiset osallistuisivat taisteluun suomalaisten rinnalla. Olihan tällä kertaa sama vihollinen, bolševikit.
Suomalaisten toive aunuslaisten nostattamiseksi kansannousuun heimovalistustyötä tehneen niin sanotun Aunuksen hoitokunnan avulla osoittautui turhaksi, vaikka liittymistä vaativa julkilausuma saatiinkin aikaan. Väestön vastaanotto oli ystävällismielistä, mutta varautunutta. Aunuslaisia vapaaehtoisia liittyi joukkoihin vain noin tuhat, eikä heidänkään motivaationsa ollut kovin korkealla. Talvelan komentamalla 2. Rykmentillä, pohjoisella rintamalla, Prääsän ja Petroskoin alueella, aunuslaiset liittyivät hanakammin suomalaisten joukkoon. Eteläisellä rintamalla toivottua vähemmän. Sotaan tottumattomilla aunuslaisilla ei usein juurikaan ollut käyttöä taistelussa.
Sotaonni kääntyi nyt bolševikeille, kun Muurmannin rataa ei ollut onnistuttu katkaisemaan. Näin ollen bolševikit saivat keskitettyä joukkoja Muurmannin radan varteen. 26. kesäkuuta tapahtui Vitelen katastrofina tunnettu tapahtuma: Yli 600 Pietarin punaisten upseerien opiston suomalaista teki tunnin kestäneen laivastoiskun ja sen jälkeen maihinnousun Vitelessä Laatokan rannalla punaupseeri Eino Rahjan johdolla. Isku tapahtui suomalaisten joukkojen selustaan. Hyökkäys selustaan katkaisi huoltoreitin ja näin ollen von Hertzenin eteläinen 1. Rykmentti oli pakotettu vetäytymään Suomeen suurten tappioiden jälkeen. Tämän jälkeen myös Talvelan rykmentti vetäytyi takaisin rajan taakse Suomeen, vaikka se oli jo onnistunut kolkuttamaan Petroskoin portteja.[6]
Lopputulos
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aunuksen retki oli heimosodista suurin ja tunnetuin. Sen toteuttivat pääasiassa yksityiset, jääkärit ja aktivistit, mutta rahoituksesta vastasi valtiovalta. Aunuksen retken pääasiallinen epäonnistumisen syy oli liian vähäiset voimat ja karjalaisten yhteistyöhaluttomuus.[7] Muun muassa Gunnar von Hertzen toivoi Suomen vakinaisen armeijan osallistuvan tapahtumiin. Hallitus käytännössä jätti Aunuksen retkikunnan oman onnensa nojaan kutsuen sitä myöhemmin rauhan tultua ”seikkailupolitiikaksi”.
Yleisesti retkellä ei jälkikäteen uskota olleen paljoakaan onnistumisen mahdollisuuksia. Aunuksen retken johtajista jääkärikapteeni Ragnar Nordström oli kuitenkin tavannut vanhan suomalaisen punaupseerin Arvo Tuomisen, jonka mukaan bolševikit olivat päättäneet luovuttaa muutaman päivän kuluttua Itä-Karjalan Suomelle. Juuri muutaman odottelupäivän aikana suomalaiset vetäytyivät. Tätä kyseistä luovutuspäätöstä Neuvosto-Venäjä ei kuitenkaan koskaan vahvistanut.
Aunuksen retken epäsuora tulos oli, että Porajärvi julisti toiveensa liittyä Suomeen 6. kesäkuuta, kuten Repola oli tehnyt jo 1918. Suomen armeija siirtyi Porajärvelle ja miehitti sen. Tarton rauhassa vuonna 1920 Suomi ja Neuvosto-Venäjä sopivat yhteisestä rajasta. Suomi luovutti Repolan ja Porajärven Neuvosto-Venäjälle, ja Suomen joukkojen oli vetäydyttävä 14. helmikuuta 1921 mennessä, vastineeksi Petsamon alueesta. Repolan nuori nimismies, heimoaktivisti ja ylioppilas Bobi Sivén ampui itsensä protestiksi 12. tammikuuta 1921. Akateeminen Karjala-Seura piti Sivénin surmannutta luotia myöhemmin mustan lippunsa nauhassa.
Vastauksena suomalaisten retkiin myös vastapuoli järjesti omia operaatioitaan. Läskikapinana Suomessa tunnetussa tapahtumassa Jahvetti Moilanen antoi julistuksen, jossa suoraan viitattiin retken olevan seurausta Aunuksen retkestä.
Muisto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sortavalassa järjestettiin Aunuksen retkikunnan 15-vuotismuistojuhla vuonna 1934. Voimakasta kansallista herätysliikettä Itä-Karjalan saamiseksi hahmotelleen juhlapuheen piti IKL:n kansanedustaja Elias Simojoki.[8]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Suomen historia, osa 6: Sortokaudet ja itsenäistyminen. (Toimitusneuvosto Yrjö Blomstedt ym.) Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2495-7
- Vahtola, Jouko: Nuorukaisten sota: Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14850-8
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Katso esimerkiksi Miekkavala, teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 6, s. 332–333. Jouko Vahtola nimittää tätä puhetta Miekantuppipäiväkäskyksi (Vahtola 1997, 17). Yleisemmin Miekantuppipäiväkäskynä kuitenkin tunnetaan Mannerheimin jatkosodan aikainen päiväkäsky n:o 3 heinäkuun 11. päivältä 1941.
- ↑ Vahtola 1997, s. 23–26.
- ↑ Nordström, Ragnar: Voitto tai kuolema. Jääkärieverstin elämä ja perintö. WSOY, 1996.
- ↑ Laakso, Markus: Aunuksen retken valmistelut 1918–19. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, 1997.
- ↑ Tanner, Väinö: Kuinka se oikein tapahtui. Vuosi 1918 esivaiheineen ja jälkiselvittelyineen, s. 360-364. Tammi, 1957.
- ↑ Vahtola 1997, s. 420–422, 424–426.
- ↑ Seppinen, Ilkka: Aunuksen retki. Kuohuva vuosisata, 1976, nro 10, s. 894–896. Tampere.
- ↑ Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921, s. 332-333. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Raimo Heikkilä : Tamperelainen koulupoika Aunusta vapauttamassa, Tampereen seudun sukututkimusseura Vuosikirja XVII: 1 (Kevät 1996)
- Simo Saarikoski : Sortunein toivein - kuolema kintereillä. Aunuksessa kymmenen vuotta sitten, Hakkapeliitta, 18.05.1929, nro 19-20, s. 21, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Paul Marttina : Räjähdyskomennuskunnan seikkailut Aunuksessa v. 1919, Hakkapeliitta, 18.05.1929, nro 19-20, s. 30, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Simo Saarikoski : Aunuksen ankarin taistelu, Hakkapeliitta, 31.07.1934, nro 31, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Kaarlo Merimaa : Tykkien virsi Viteleessä. Hajamuistoja Aunuksen retkeltä, Hakkapeliitta, 31.07.1934, nro 31, s. 18, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Aunuksen retki 1919. Käyttämättä jäänyt tilaisuus, Aamulehti, 05.08.1934, nro 207, s. 5, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- R. Björkman : Kun Aunuksen vapauden toivo sammui. Muistelmia Vitelen kukistumisen päiviltä 20 vuotta sitten, Aamulehti, 23.06.1939, nro 166, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot