Christine de Pisan

Christine de Pisan eli Christine de Pizan (1364 Venetsia – 1430 Poissyn luostari) oli ranskalainen, tosin alkuperältään italialainen filosofi ja runoilija.

Yleisesti Christine de Pisan todetaan olleen ensimmäinen nainen, ainakin ranskalainen nainen, joka elätti itsensä ja perheensä ammattimaisella kirjoittamisella. Hänen oppineisuutensa erottaa hänet ajankohdan muista kirjailijoista, miehistä sekä naisista. Hän kävi useita vuosia oikeustaistelua saadakseen haltuunsa hänelle kuuluvan perinnön. Tämän tähden hän alkoi kirjoittaa ansaitakseen elantonsa.

Hän kirjoitti poliittisia ja filosofisia tutkielmia, kuten myös runokokoelmia. Hän oli hyvin poliittinen kirjailija, ja hän vetäytyi luostariin elämänsä loppuvaiheessa, ja siellä hän kirjoitti teoksensa Ditié de Jeanne d'Arc. Hän kirjoitti myös teokset Cent ballades d'amant et de dame sekä La Cité des dames. Pääosa hänen teoksistaan syntyi vuosina 1400–1418.

Cristine de Pisan syntyi Venetsiassa noin vuonna 1364,^[1] ja hän seurasi isäänsä, joka oli arvostettu lääkäri ja Bolognan yliopistossa luennoinut Tommaso de Benvenuto sa Pizzano. Ranskan kuningas Kaarle V oli kutsunut isän Pariisiin vuonna 1368. Christine sai kuninkaan hovissa nuorelle aatelisneidolle tarkoitetun kasvatuksen, ja hän aloitti lyhyiden lyyristen runojen kirjoittamisen. Ne toivat hänelle ansaittua ihailua ja samalla myös useita naimatarjouksia, vaikka hänen oman tunnustuksensa mukaan nämä olivat enemmänkin isän motiiveina hänen tulevaisuudensuunnitelmissaan.

Vuonna 1379 hän avioitui Étienne de Castelin kanssa^[1]. Aviomies on alhaista ja vähävaraista aatelistoa, ja avioliiton solmimisen aikoihin hän toimi kuninkaan sihteerinä ja notaarina. Kuningas Kaarle kuoli kuitenkin vuonna 1380, ja niin Étienne jäi vaille työtä ja toimeentuloa. Tomasso da Pizzano kuoli vuosien 1385 ja 1390 välisenä aikana kuin myös aviomies Étienne, joka kuoli köyhtyneenä vuonna 1390.

Tuolloin Christine oli 26-vuotias kolmen lapsen yksinhuoltaja vailla sukunsa tai hovin tukea. Hän kärsi köyhyydestä, ja selviytyäkseen tilanteestaan ja veloistaan hän ajoi useita oikeusprosesseja. Ruokkiakseen lapsensa hän päätti lopulta ryhtyä työskentelemään ammattikirjailijana. Hän keskittyi tutkimuksiinsa ja kirjoitti sarjan ja kokoelman lyyrisiä runoja, joiden aiheet olivat muilta lainattuja. Runot hän kirjoitti teokseksi Le Livre des cent ballades, joka sai osakseen melko suuren suosion. Nämä kirjoitukset olivat silloisen muodin mukaisia ja itkivät kuollutta aviomiestä ja kirjoittajan suurta yksinäisyyttä, hänen omaa olemassaoloaan naisena vieraassa hovissa. Teoksensa avulla hän sai tilauksen ja samalla myös suojelijan Kaarle V:n veljistä Berryn herttuasta Jeanista ja Orleansin herttuasta Louis I:stä.

Näin Christine sai itsevarmuutta ja ryhtyi kirjoittamaan oppineita filosofisia, poliittis-moraalisia sekä myös sotilaallisia kirjoituksia. Hän sitoutui näin toimintaan samanaikaisesti naisten asian puolesta, ja eritoten hän korosti naisen osuutta ja edustavuutta kirjallisuudessa. Hän vastusti erityisesti Roman de la Rose -runoelman kirjoittajaa Jean de Meungiä, jonka teos oli tuon aikakauden tunnetuin, kopioiduin, luetuin ja kommentoiduin teksti Länsi-Euroopassa.^lähde? Teoksessaan Épitres sur le roman de la Rose (1399) hän esittää Ruusu-romaanin kritiikkiä, joka aiheutti kynäsodan^[1].

Itsepäisyytensä ja rohkeutensa ansiosta hän nousi esiin, ja muutamat suuret filosofit ihailivat häntä. Heihin kuuluivat muun muassa Jean de Greson ja Eustache Deschams, jotka molemmat tukivat häntä Christinen taistelussa.

[Teosluttelo: https://fr.wikipedia.org/wiki/Christine_de_Pizan ]

Christine de Pisan runot on järjestetty yhtenäiseksi juonelliseksi kokonaisuudeksi. Useat runoista on johdettu hänen henkilökohtaisista kokemuksistaan, kuten runo Seulette suy et seulette vueil estr.

Hän joutui mukaan myös ensimmäiseen kirjalliseen taisteluunsa, kun hänen kirjoituksensa arvioitiin vaativan naisen asemaa parannettavaksi. Tosiasiassa teos Epistre au Dieu d'Amours (1399) ja Dit de la rose (1402) arvostelivat Jean de Meungin kirjoittamaa Roman de la Rosen toista osaa. Tämä aiheutti merkittävää liikehdintää aikakauden älymystön piirissä. Tuontapaista käyttäytymistä pidettiin hyvin skandaalimaisena, ja kun kyse oli vielä naisesta, katsomukset jyrkkenivät:

»Et jurent fort et promettent et mentent
Estre loiaulx, secrez, et puis s'en vantent.^[a]»

Christine de Pisan esitti epäröimättä poliittisia mielipiteitään teoksessa Épître à la reine Isabeau eikä myöskään säästellyt näkemyksiään siitä, mitä oli sodan oikeus. Tätä hän käsitteli teoksessa Livre des faits d'arme et de chevalerie.

Useimmat Christine de Pisan teokset ovat säilyneet nimikirjoituksella varustettuina käsikirjoituksina, mikä on hyvin harvinaista, kun on kyse hänen aikakaudestaan.

Suomennoksia:

Viisas hallitsija: katkelma teoksesta Le Livre de la Paix (1313-1314), suom. Eva Isaksson. Teoksessa Isaksson, Eva: Hän Lottansa vei mukanaan. Helsinki: Rauhankirjallisuuden edistämisseura, 1988, s. 32-33.

• Paakkinen, Ilse: Gender and Defence of Women in Christine de Pizan’s Thought. (Diss) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2016. ISBN 978-951-51-1855-4 Tiivistelmä.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Christine de Pisan.

• Koko hänen runotuotantonsa Gutenberg-projektissa.
• Täydellinen bibliografia teoksista, niiden käsikirjoituksista, julkaisuista sekä häntä käsittelevistä tutkimuksista, Arlima (Archives de littérature du Moyen Âge) -sivuilla.
• Bibligrafia, jossa on joitakin täydellisiä kirjoituksia vanhalla ranskan kielellä, jotka Ulrich Harsch on toimittanut Bibliotheca Augustana -sivuilla.
• Rebecca Dowd toimittava yksityiskohtainen elämäkerta. (Archive.org) (ranskaksi)
• Elämäkerta. (Archive.org) (ranskaksi)