What do you think?
Rate this book
The Moonday Letters
A gripping sci-fi mystery wrapped in an LGBTQIA love story that bends space, time, myth and science.
Lumi is an Earth-born healer whose Mars-born spouse Sol disappears unexpectedly on a work trip. As Lumi begins her quest to find Sol, she delves gradually deeper into Sol’s secrets – and her own.
While recalling her own path to becoming a healer under the guidance of her mysterious teacher Vivian, she discovers an underground environmental group called Stoneturners, which may have something to do with Sol’s disappearance. Lumi’s search takes her from the wealthy colonies of Mars to Earth that has been left a shadow of its former self due to vast environmental destruction. Gradually, she begins to understand that Sol’s fate may have been connected to her own for much longer than she thought.
Part space-age epistolary, part eco-thriller, The Moonday Letters is also a love story between two individuals from very different worlds.
Lumi is an Earth-born healer whose Mars-born spouse Sol disappears unexpectedly on a work trip. As Lumi begins her quest to find Sol, she delves gradually deeper into Sol’s secrets – and her own.
While recalling her own path to becoming a healer under the guidance of her mysterious teacher Vivian, she discovers an underground environmental group called Stoneturners, which may have something to do with Sol’s disappearance. Lumi’s search takes her from the wealthy colonies of Mars to Earth that has been left a shadow of its former self due to vast environmental destruction. Gradually, she begins to understand that Sol’s fate may have been connected to her own for much longer than she thought.
Part space-age epistolary, part eco-thriller, The Moonday Letters is also a love story between two individuals from very different worlds.
359 pages, Paperback
First published September 11, 2020
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 286 reviews
August 1, 2022
(3.5) The Moonday Letters possesses a certain hypnotic quality that held my attention even though, when I come to write down my thoughts, I find I have equal amounts criticism and praise:
The good: the worldbuilding is excellent. I was endlessly fascinated by this universe – one in which the whole solar system has been colonised. When a setting like this is described well, it’s magical, and Itäranta does it very well. I loved reading about how the narrator became a healer and her early travels with her teacher, Vivian.
The bad: I struggled with the narrator’s tone, which often feels quite patronising. The ‘love story’ is devoid of warmth and passion, and the concept of the ‘Moonday House’ just annoyed me. Finally, it’s an obvious point, but this narrative doesn’t read like letters/a notebook written by one person for another to read.
While a very different type of narrative, The Moonday Letters was a similar reading experience to a book I read shortly before it, Tess Gunty’s The Rabbit Hutch – in both cases, I think it’s fair to say I admired and appreciated the books more than I personally liked them. But at its best, the story reminded me of Aliya Whiteley’s Greensmith, one of my favourite sci-fi novels. I valued the slow pace, the beautifully described settings; after a while I even came to appreciate the calmness in the narrator’s detachment.
TinyLetter | Linktree
The good: the worldbuilding is excellent. I was endlessly fascinated by this universe – one in which the whole solar system has been colonised. When a setting like this is described well, it’s magical, and Itäranta does it very well. I loved reading about how the narrator became a healer and her early travels with her teacher, Vivian.
The bad: I struggled with the narrator’s tone, which often feels quite patronising. The ‘love story’ is devoid of warmth and passion, and the concept of the ‘Moonday House’ just annoyed me. Finally, it’s an obvious point, but this narrative doesn’t read like letters/a notebook written by one person for another to read.
While a very different type of narrative, The Moonday Letters was a similar reading experience to a book I read shortly before it, Tess Gunty’s The Rabbit Hutch – in both cases, I think it’s fair to say I admired and appreciated the books more than I personally liked them. But at its best, the story reminded me of Aliya Whiteley’s Greensmith, one of my favourite sci-fi novels. I valued the slow pace, the beautifully described settings; after a while I even came to appreciate the calmness in the narrator’s detachment.
TinyLetter | Linktree
January 12, 2021
Ohoooo paljon ajatuksia.
En ole lukenut tätä ennen varmaan yhtään suomalaista avaruusscifikirjaa, ja alkuun olikin ehkä vähän hankalaa sopeutua kieleen - sekä koska kyseinen kieli oli suomi, jolla en ole tottunut muutenkaan lukemaan, että Itärannan runollisen tyylin vuoksi. En ole myöskään suuri kirjemuotoisten romaanien ystävä (vaikka ironista kyllä lempiscifikirjani on äärimmäisen lyyrinen kirjeromaani, että paskaako minä omasta maustani taas tiedän), joten sekin aiheutti alkuun hieman nikottelua. Kaikkiin näihin seikkoihin kuitenkin totuin ja tarina imaisi minut mukaansa todella nopeasti.
Käytin jostain syystä ihan liikaa aikaa miettien mihin muihin spefiteoksiin tämä rinnastuisi, ja tulin lopputulokseen, että tämä kirja sijaitsee jossain Becky Chambersin ja Liu Cixinin kiintoisassa risteyskohdassa. Ja mikäs siellä ollessa! Mysteerijuoni ja rauhallinen pohdiskeleva muistelu olivat hyvässä tasapainossa, ja Lumin hahmo piti fokuksen ja tarinan langat hyvin hallussa. Tykkäsin Itärannan maailmanrakennuksesta suunnattoman paljon, ja lukisin erittäin mielelläni lisää tästä maailmasta ja miksei näistä hahmoistakin. Oli jotenkin harvinaisen ihanaa lukea tulevaisuuteen sijoittuvaa avaruusscifiä, jossa Suomi ja Pohjoismaat ovat edes jollain tavalla läsnä. Torille, saatana! Sukupuolen, seksuaalisuuden ja etnisyyden moninaisuus oli myös luonnollisesti mahtavaa, samoin ihmiskunnan toimia ja ympäristöä käsittelevät teemat. Tykkäsin myös todella paljon parantajan työhön liittyvästä fantastisesta ja hengellisestä elementistä ja siitä, että se ei sotinut mitenkään tarinan hyvin scifi-painotteisten raamien kanssa.
Tunnetasolla tämä ei tullut yhtä lähelle kuin esim. Chambers, ja valtaosa hahmoista päähenkilöä lukuunottamatta jäivät aika etäisiksi ja ohuiksi. Kirjemuoto tuli myös aina välillä nautintoni tielle, vaikka alkukankeuden jälkeen se ei enää suuremmin haitannutkaan, ja Lumin poikkeuksellisen tarkka muisti ja tapa kirjoittaa perusteltiin tarinassa hyvin. Välillä silti tuntui että ei ollut mitään järkeä lukea joistain jutuista kirjeessä, ja tavallaan olisi ollut kiva päästä tarkastelemaan Lumia välillä myös hänen oman kerrontansa ulkopuolelta.
Mutta nämä olivat pieniä murheita, ja kaiken kaikkiaan en voi kuin nostaa Itärannalle hattua erinomaisesta tarinasta, joka sai jopa minut tarttumaan suomenkieliseen kirjaan! No regrets. Pitänee tarttua toistekin, ainakin jos se on Itärannan kynästä lähtöisin!
En ole lukenut tätä ennen varmaan yhtään suomalaista avaruusscifikirjaa, ja alkuun olikin ehkä vähän hankalaa sopeutua kieleen - sekä koska kyseinen kieli oli suomi, jolla en ole tottunut muutenkaan lukemaan, että Itärannan runollisen tyylin vuoksi. En ole myöskään suuri kirjemuotoisten romaanien ystävä (vaikka ironista kyllä lempiscifikirjani on äärimmäisen lyyrinen kirjeromaani, että paskaako minä omasta maustani taas tiedän), joten sekin aiheutti alkuun hieman nikottelua. Kaikkiin näihin seikkoihin kuitenkin totuin ja tarina imaisi minut mukaansa todella nopeasti.
Käytin jostain syystä ihan liikaa aikaa miettien mihin muihin spefiteoksiin tämä rinnastuisi, ja tulin lopputulokseen, että tämä kirja sijaitsee jossain Becky Chambersin ja Liu Cixinin kiintoisassa risteyskohdassa. Ja mikäs siellä ollessa! Mysteerijuoni ja rauhallinen pohdiskeleva muistelu olivat hyvässä tasapainossa, ja Lumin hahmo piti fokuksen ja tarinan langat hyvin hallussa. Tykkäsin Itärannan maailmanrakennuksesta suunnattoman paljon, ja lukisin erittäin mielelläni lisää tästä maailmasta ja miksei näistä hahmoistakin. Oli jotenkin harvinaisen ihanaa lukea tulevaisuuteen sijoittuvaa avaruusscifiä, jossa Suomi ja Pohjoismaat ovat edes jollain tavalla läsnä. Torille, saatana! Sukupuolen, seksuaalisuuden ja etnisyyden moninaisuus oli myös luonnollisesti mahtavaa, samoin ihmiskunnan toimia ja ympäristöä käsittelevät teemat. Tykkäsin myös todella paljon parantajan työhön liittyvästä fantastisesta ja hengellisestä elementistä ja siitä, että se ei sotinut mitenkään tarinan hyvin scifi-painotteisten raamien kanssa.
Tunnetasolla tämä ei tullut yhtä lähelle kuin esim. Chambers, ja valtaosa hahmoista päähenkilöä lukuunottamatta jäivät aika etäisiksi ja ohuiksi. Kirjemuoto tuli myös aina välillä nautintoni tielle, vaikka alkukankeuden jälkeen se ei enää suuremmin haitannutkaan, ja Lumin poikkeuksellisen tarkka muisti ja tapa kirjoittaa perusteltiin tarinassa hyvin. Välillä silti tuntui että ei ollut mitään järkeä lukea joistain jutuista kirjeessä, ja tavallaan olisi ollut kiva päästä tarkastelemaan Lumia välillä myös hänen oman kerrontansa ulkopuolelta.
Mutta nämä olivat pieniä murheita, ja kaiken kaikkiaan en voi kuin nostaa Itärannalle hattua erinomaisesta tarinasta, joka sai jopa minut tarttumaan suomenkieliseen kirjaan! No regrets. Pitänee tarttua toistekin, ainakin jos se on Itärannan kynästä lähtöisin!
February 4, 2021
Olipa turhauttavaa. Tässä oli hyvä kirja haudattuna huonon tyylin alle ja sotkettuna tarpeettomiin fantasiaelementteihin.
Aloitetaan hyvästä: perustarina, jossa vaimo yrittää löytää puolisonsa eri puolilta aurinkokuntaa, oli hyvällä tavalla erilainen kuin SF-tarinoissa yleensä. Jossain muualla tapahtuu isoja asioita, mutta päähenkilö on näistä tapahtumista hieman sivussa. Tämä on todella hyvä tarinaformaatti ja juoni oli kiinnostava.
Myös worldbuilding on hyvä. Expanse-sarja tuli mieleen: aurinkokunta on asutettu vähän joka puolelta, Mars on isossa roolissa. Mutta siinä missä Expanse keskittyi jenkkityylisesti vapaustaisteluun, Kuunpäivän kirjeet pohtii ympäristötuhoja, globaalia eriarvoisuutta ja siirtolaisongelmia. Nämä olivat hyviä teemoja, vaikka paikoitellen niitä käsitellään vähän liian osoitellen.
Mutta sitten ne huonot. Päähenkilö on šamaani, joka kiertää planeetalta toiselle parantamassa ihmisiä. Tämä olisi jo itsessään vähän tyhmää - miksi šamaaneille olisi äkisti niin paljon kysyntää? Vielä hölmömmäksi se muuttuu, kun päähenkilö todella pystyy tekemään yliaistillisia asioita. Onko pakko sekoittaa fantasiaa avaruusscifiin? Se vain heikentää kirjaa tuomatta oikeastaan mitään hyvää mukanaan.
Mutta pahin asia on kuitenkin tyyli. Itäranta varmaan pyrki runolliseen ilmaisuun, mutta lopputulos tuntuu tekotaiteelliselta. Avaan satunnaisesta kohdasta: "Tyhjä paperi on kuin valkoinen lakana tai odottava iho, sille kirjain kirjaimelta piirtyvä kertomus kuin rakastetun kosketus." Teksti on etenkin alkupäässä tuollaista KOKO AJAN. Varmasti tämäkin tyyli viehättää joitain lukijoita, mutta minusta se tuntui teennäiseltä.
Aloitetaan hyvästä: perustarina, jossa vaimo yrittää löytää puolisonsa eri puolilta aurinkokuntaa, oli hyvällä tavalla erilainen kuin SF-tarinoissa yleensä. Jossain muualla tapahtuu isoja asioita, mutta päähenkilö on näistä tapahtumista hieman sivussa. Tämä on todella hyvä tarinaformaatti ja juoni oli kiinnostava.
Myös worldbuilding on hyvä. Expanse-sarja tuli mieleen: aurinkokunta on asutettu vähän joka puolelta, Mars on isossa roolissa. Mutta siinä missä Expanse keskittyi jenkkityylisesti vapaustaisteluun, Kuunpäivän kirjeet pohtii ympäristötuhoja, globaalia eriarvoisuutta ja siirtolaisongelmia. Nämä olivat hyviä teemoja, vaikka paikoitellen niitä käsitellään vähän liian osoitellen.
Mutta sitten ne huonot. Päähenkilö on šamaani, joka kiertää planeetalta toiselle parantamassa ihmisiä. Tämä olisi jo itsessään vähän tyhmää - miksi šamaaneille olisi äkisti niin paljon kysyntää? Vielä hölmömmäksi se muuttuu, kun päähenkilö todella pystyy tekemään yliaistillisia asioita. Onko pakko sekoittaa fantasiaa avaruusscifiin? Se vain heikentää kirjaa tuomatta oikeastaan mitään hyvää mukanaan.
Mutta pahin asia on kuitenkin tyyli. Itäranta varmaan pyrki runolliseen ilmaisuun, mutta lopputulos tuntuu tekotaiteelliselta. Avaan satunnaisesta kohdasta: "Tyhjä paperi on kuin valkoinen lakana tai odottava iho, sille kirjain kirjaimelta piirtyvä kertomus kuin rakastetun kosketus." Teksti on etenkin alkupäässä tuollaista KOKO AJAN. Varmasti tämäkin tyyli viehättää joitain lukijoita, mutta minusta se tuntui teennäiseltä.
June 24, 2022
3.5 Stars
This is a slow burning novel with themes surrounding love and longing. While I don't usually love romantic elements in fiction, I loved the representation of a reasonably happy marriage. The beginning reminded me of a bit of The Book of Strange New Things by Michel Faber, but this one goes in a different direction. This novel also has representation for a non binary character, which I thought was incorporated nicely.
While technically science fiction, the science elements in this book are very soft. For the most part, this reads more like a contemporary novel. This would be an excellent book for people who don't normally read sci fi.
I don't always love epistolary fiction but I thought this one was well done. The narrative was very slow paced with very little action which was a bit too slow for me. Overall I was pleased how much I liked this book despite having several elements that don't always work for me.
I would recommend this one to readers who enjoy slower, character driven stories, even if they don't pick up science fiction.
Disclaimer I received a copy of this book from the publisher.
This is a slow burning novel with themes surrounding love and longing. While I don't usually love romantic elements in fiction, I loved the representation of a reasonably happy marriage. The beginning reminded me of a bit of The Book of Strange New Things by Michel Faber, but this one goes in a different direction. This novel also has representation for a non binary character, which I thought was incorporated nicely.
While technically science fiction, the science elements in this book are very soft. For the most part, this reads more like a contemporary novel. This would be an excellent book for people who don't normally read sci fi.
I don't always love epistolary fiction but I thought this one was well done. The narrative was very slow paced with very little action which was a bit too slow for me. Overall I was pleased how much I liked this book despite having several elements that don't always work for me.
I would recommend this one to readers who enjoy slower, character driven stories, even if they don't pick up science fiction.
Disclaimer I received a copy of this book from the publisher.
June 18, 2022
2.5/5 stars
Discovering Emmi Itäranta’s previous novel The City of Woven Streets was such a wonderful surprise, back when it was first released. Although not a full five-star read from a story- and character perspective, it was Itäranta’s beautiful prose and ability to create vivid atmosphere, completely pulled me in. Following this hidden gem, I was very excited to read more from her voice. Her latest release brings back some of what I enjoyed about her previous work, but also a lot more of what I didn’t enjoy, therefore making the whole feel like an unbalanced experience that didn’t work for me personally.
The Moonday Letters combines a mystery and a love story, inside a sci-fi setting. Lumi is an Earth-born healer whose Mars-born spouse Sol disappears unexpectedly on a work trip. As Lumi begins her quest to find Sol, she delves gradually deeper into Sol’s secrets – and her own.
The prose, worldbuilding and the boundaries for the story to take place in where once again immaculate, just like in The City of Woven Streets. Itäranta knows just the right words to pick to bring her world to life in front of your eyes, alongside with the feeling that it’s supposed to invoke. The Moonday Letters presents a world that is rich in melancholy and hope, that has depths of mythology and history to back it all up. Massive credits go to translator (whom I cannot find the name of) as well, for capturing those nuances within the English version. Unfortunately, the set-up and presentation were stronger than everything else. The stage was set beautifully, the backdrop was gorgeous, but then the show didn’t get off the road, and the characters fumbled their lines. For a “sci-fi mystery”, The Moonday Letters is very light on the mystery and plot, and heavy on the relationship between Lumi and Sol. The fact that neither of them felt very memorable as individual characters, combined with their relationship being set up almost exclusively through letters to another, made it difficult for me to connect or get invested in them. When so much of your plot hinges on two characters finding their way back to each other, but you as a reader can’t feel the chemistry between them, my investment quickly waned. Add an unbalanced, but overall glacial pacing (an issue I overlooked in The City of Woven Streets because I liked the rest of it) and I found myself at times struggling to even continue.
Note that epistolary style novels, especially in which the central relationship develops mostly through letters, are something I’ve struggled with in the past before. It may be partly a “it’s not the book, it’s me”-situations. If you are a fan of this genre, and are looking for a lesser known author to support, Itäranta is one to check out! Personally, I’m hoping her next novel and I get along better.
As a final thought: I truly hope the publisher will consider releaseing an audio-version of this novel. Not just to make stories available to a broader audience, but also because I feel like the characterisation (and differentiation) in this novel would greatly benefit from a good audio-cast.
Many thanks to Titan Books for providing me with an ARC in exchange for an honest review. All opinions are my own.
Discovering Emmi Itäranta’s previous novel The City of Woven Streets was such a wonderful surprise, back when it was first released. Although not a full five-star read from a story- and character perspective, it was Itäranta’s beautiful prose and ability to create vivid atmosphere, completely pulled me in. Following this hidden gem, I was very excited to read more from her voice. Her latest release brings back some of what I enjoyed about her previous work, but also a lot more of what I didn’t enjoy, therefore making the whole feel like an unbalanced experience that didn’t work for me personally.
The Moonday Letters combines a mystery and a love story, inside a sci-fi setting. Lumi is an Earth-born healer whose Mars-born spouse Sol disappears unexpectedly on a work trip. As Lumi begins her quest to find Sol, she delves gradually deeper into Sol’s secrets – and her own.
The prose, worldbuilding and the boundaries for the story to take place in where once again immaculate, just like in The City of Woven Streets. Itäranta knows just the right words to pick to bring her world to life in front of your eyes, alongside with the feeling that it’s supposed to invoke. The Moonday Letters presents a world that is rich in melancholy and hope, that has depths of mythology and history to back it all up. Massive credits go to translator (whom I cannot find the name of) as well, for capturing those nuances within the English version. Unfortunately, the set-up and presentation were stronger than everything else. The stage was set beautifully, the backdrop was gorgeous, but then the show didn’t get off the road, and the characters fumbled their lines. For a “sci-fi mystery”, The Moonday Letters is very light on the mystery and plot, and heavy on the relationship between Lumi and Sol. The fact that neither of them felt very memorable as individual characters, combined with their relationship being set up almost exclusively through letters to another, made it difficult for me to connect or get invested in them. When so much of your plot hinges on two characters finding their way back to each other, but you as a reader can’t feel the chemistry between them, my investment quickly waned. Add an unbalanced, but overall glacial pacing (an issue I overlooked in The City of Woven Streets because I liked the rest of it) and I found myself at times struggling to even continue.
Note that epistolary style novels, especially in which the central relationship develops mostly through letters, are something I’ve struggled with in the past before. It may be partly a “it’s not the book, it’s me”-situations. If you are a fan of this genre, and are looking for a lesser known author to support, Itäranta is one to check out! Personally, I’m hoping her next novel and I get along better.
As a final thought: I truly hope the publisher will consider releaseing an audio-version of this novel. Not just to make stories available to a broader audience, but also because I feel like the characterisation (and differentiation) in this novel would greatly benefit from a good audio-cast.
Many thanks to Titan Books for providing me with an ARC in exchange for an honest review. All opinions are my own.
March 8, 2023
I want to think on this one before I rate it. I’m leaning 3.5 stars? I think my issue is that if I rate it against how the blurb markets it, I don’t think it works… at all. This is not really a love story to me.
That being said, I think it’s an excellent climate fiction story with a dash of the fantastical? I think the author does a very good job of making the fantasy feel more like magical realism and blending it with the science.
But this relationship was painful to read about, and ultimately I feel like it wasn’t even really the point.
I think much of my issue comes from the fact that it feels very one sided. Someone says epistolary love story to me and I’m expecting love letters from both sides. What it actually is is one party writing to the other for the other person to find at some future point in time when the couple is *hopefully* reunited.
And because the letters are so one sided- I was questioning the whole time whether or not the other person really loved the first at all. So I just never bought in.
I knew exactly what was happening about 1/3 of the way in. That’s fine. I often enjoy knowing where a story is headed and picking up the evidence along the way, so I don’t mean that as a discredit to the book.
The writing is absolutely stunning. No complaints there.
So- I don’t know. I enjoyed the last 100 pages more than the first 200 hundred and think the ending pays off in a satisfying way. (Although be warned, it is somewhat ambiguous, but I think the author gives just enough that the reader can confidently believe whatever they want to.)
We’ll see how I feel about it in the morning. Sometimes my thoughts change over time.
That being said, I think it’s an excellent climate fiction story with a dash of the fantastical? I think the author does a very good job of making the fantasy feel more like magical realism and blending it with the science.
But this relationship was painful to read about, and ultimately I feel like it wasn’t even really the point.
I think much of my issue comes from the fact that it feels very one sided. Someone says epistolary love story to me and I’m expecting love letters from both sides. What it actually is is one party writing to the other for the other person to find at some future point in time when the couple is *hopefully* reunited.
And because the letters are so one sided- I was questioning the whole time whether or not the other person really loved the first at all. So I just never bought in.
I knew exactly what was happening about 1/3 of the way in. That’s fine. I often enjoy knowing where a story is headed and picking up the evidence along the way, so I don’t mean that as a discredit to the book.
The writing is absolutely stunning. No complaints there.
So- I don’t know. I enjoyed the last 100 pages more than the first 200 hundred and think the ending pays off in a satisfying way. (Although be warned, it is somewhat ambiguous, but I think the author gives just enough that the reader can confidently believe whatever they want to.)
We’ll see how I feel about it in the morning. Sometimes my thoughts change over time.
December 28, 2022
The solar system has been colonised and Earth is a polluted backwater that locals are rarely allowed to leave, and when they do, are often used for undesirable work. Our narrator is Lumi, born on Earth, but one of the lucky ones to make it to space because of her skill as a healer (basically an animist shaman who uses a spirit animal). Her spouse is Sol, but Sol has gone missing. The story is Lumi's letters to her spouse that she writes in a journal for Sol to be read later when they're found. Lumi's investigation takes her all over the solar system and she reminisces on both her early iife and her romance with Sol, all while it becomes increasingly clear that she had no idea of what Sol was doing.
I associate this author with some quite ethereal and lyrical fantasy writing, so a setting that could reasonably be compared to the Expanse was something of a surprise. As is the whole theme of eco-terrorism in the service of a political goal. Lumi and her profession is a more familiar element from the author's fantasy writing as is her detached and somewhat cold voice.
I enjoyed the story for what it is. The mechanics of the journal aren't perfect; it's not always believable as something you would write in this way. I also think the ending is problematic, partly because of who the narrator is (essentially the wife of the architect of a titanic terrorist act) and because of the way that act is portrayed as an unambiguous good. I can think of about half a dozen "but what about ..." questions that would paint that act in a very different light.
I associate this author with some quite ethereal and lyrical fantasy writing, so a setting that could reasonably be compared to the Expanse was something of a surprise. As is the whole theme of eco-terrorism in the service of a political goal. Lumi and her profession is a more familiar element from the author's fantasy writing as is her detached and somewhat cold voice.
I enjoyed the story for what it is. The mechanics of the journal aren't perfect; it's not always believable as something you would write in this way. I also think the ending is problematic, partly because of who the narrator is (essentially the wife of the architect of a titanic terrorist act) and because of the way that act is portrayed as an unambiguous good. I can think of about half a dozen "but what about ..." questions that would paint that act in a very different light.
November 7, 2020
Pohdin pitkään, annanko tälle 4 vai 5 tähteä, kun tämä kirja keikkuu vahvasti siinä välillä. Mutta lopulta päädyin viiteen, koska huomaan pohtivani tämän teemoja paljonkin edelleen. Ja uskomatonta kyllä, en edes hirveästi hihkunut riemusta kun näin tämän kustantajan katalogissa. Joskus on ihanaa tulla yllätetyksi.
Pohjimmiltaanhan tässä kirjassa etsitään kadonnutta henkilöä. Henkilöä, joka on saattanut tehdä jotain, mitä hänen puolisonsa ei olisi koskaan voinut aavistaa. Ja ollaan avaruudessa, Kuussa ja Marsissa, mitä kotimaisessa scifissä tapahtuu omasta mielestäni aivan liian vähän. Lumi Salon puoliso Sol on kadonnut ja Lumi yrittää selvittää, mitä Solille on tapahtunut. Mukana on yllättävän paljon shamanistisia elementtejä, sillä Lumi on parantaja. Tässä osassa on varmasti pohja mytologiassa, mutta koska en itse ole juurikaan mytologioihin paria enempää perehtynyt, en osaa sanoa kuinka paljon on lainattua ja kuinka paljon keksittyä. Mutta sen voin sanoa, että rakastin tätä "löydä kadonnut henkilö" juonta. Niin yksinkertainen idea, jossa ollaan aina yksi askel perässä, mutta niin kovin toimiva.
Ja salaisuuksia, niitä on. Ja niiden paljastumisen ympärille tämä koko teos lopulta rakentuu. Voiko kukaan koskaan täysin tuntea toista ihmistä, hänen vaikuttimiaan, uskoa sitä, mikä näyttää kaikkein todennäköisimmältä jos se on jotain täysin yllättävää. Itäranta onnistuu rakentamaan tämän ihmisjahdin ja kaikki sen kiemurat hienosti, vaikka lukijalle ehkä onkin melko aikaisessa vaiheessa selvää, mitä Sol on tehnyt.
Myös kirjan maailma on rakennettu hienosti. Maapallolla on enää erilaisia lomasaarekkeita, ja ollaan selvästi dystopisessa maailmassa missä monille on käynyt huonosti. Mutta avaruuskaan ei ole täydellinen ratkaisu, ja Itäranta on onnistuneesti nivonut mukaan monia tunnistettavia nykypäivän ongelmia ja konflikteja tarinaan niin, että ne tuntuvat relevanteilta myös tarinassa, joka sijoittuu aikaan yli 100 vuotta nykyisen jälkeen. Itärannan kielen hienoudesta on kai turha sanoa mitään, se on edelleen kaunista ja soljuvaa luettavaa ja toimii myös tällaisessa kirjemuotoisessa tarinassa.
Täytyy myös sanoa, että oli hauskaa bongailla viittauksia scifin klassikoihin, tekijöihin ja tietysti David Bowieen. Tarina toimii myös, vaikka nämä jäisivät huomaamatta, mutta ovathan ne ihastuttavia pieniä nyökkäyksiä genren ytimen suuntaan.
Pohjimmiltaanhan tässä kirjassa etsitään kadonnutta henkilöä. Henkilöä, joka on saattanut tehdä jotain, mitä hänen puolisonsa ei olisi koskaan voinut aavistaa. Ja ollaan avaruudessa, Kuussa ja Marsissa, mitä kotimaisessa scifissä tapahtuu omasta mielestäni aivan liian vähän. Lumi Salon puoliso Sol on kadonnut ja Lumi yrittää selvittää, mitä Solille on tapahtunut. Mukana on yllättävän paljon shamanistisia elementtejä, sillä Lumi on parantaja. Tässä osassa on varmasti pohja mytologiassa, mutta koska en itse ole juurikaan mytologioihin paria enempää perehtynyt, en osaa sanoa kuinka paljon on lainattua ja kuinka paljon keksittyä. Mutta sen voin sanoa, että rakastin tätä "löydä kadonnut henkilö" juonta. Niin yksinkertainen idea, jossa ollaan aina yksi askel perässä, mutta niin kovin toimiva.
Ja salaisuuksia, niitä on. Ja niiden paljastumisen ympärille tämä koko teos lopulta rakentuu. Voiko kukaan koskaan täysin tuntea toista ihmistä, hänen vaikuttimiaan, uskoa sitä, mikä näyttää kaikkein todennäköisimmältä jos se on jotain täysin yllättävää. Itäranta onnistuu rakentamaan tämän ihmisjahdin ja kaikki sen kiemurat hienosti, vaikka lukijalle ehkä onkin melko aikaisessa vaiheessa selvää, mitä Sol on tehnyt.
Myös kirjan maailma on rakennettu hienosti. Maapallolla on enää erilaisia lomasaarekkeita, ja ollaan selvästi dystopisessa maailmassa missä monille on käynyt huonosti. Mutta avaruuskaan ei ole täydellinen ratkaisu, ja Itäranta on onnistuneesti nivonut mukaan monia tunnistettavia nykypäivän ongelmia ja konflikteja tarinaan niin, että ne tuntuvat relevanteilta myös tarinassa, joka sijoittuu aikaan yli 100 vuotta nykyisen jälkeen. Itärannan kielen hienoudesta on kai turha sanoa mitään, se on edelleen kaunista ja soljuvaa luettavaa ja toimii myös tällaisessa kirjemuotoisessa tarinassa.
Täytyy myös sanoa, että oli hauskaa bongailla viittauksia scifin klassikoihin, tekijöihin ja tietysti David Bowieen. Tarina toimii myös, vaikka nämä jäisivät huomaamatta, mutta ovathan ne ihastuttavia pieniä nyökkäyksiä genren ytimen suuntaan.
December 2, 2021
Kuulemani mukaan he, jotka ovat pitäneet Teemestarin kirjasta, eivät ole pitäneet niin paljoa Kuunpäivän kirjeistä. Teemestarin kirja on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, mutta nautin myös paljon tästä Itärannan kolmannesta teoksesta. Lukeminen oli vaivatonta ja sivut kääntyivät kevyesti. Kudottujen kujien kaupunki jää siis kolmannelle sijalle, sillä vaikka pidin sen miljööstä, jokin ei aivan kolahtanut sen kanssa.
Kuunpäivän kirjeissä yhdistyy kiehtovalla tavalla avaruusscifi ja shamanistinen henkimatkaaminen. Molemmat ovat uskottavia ulottuvuuksia teoksen maailmassa. Pidin päähenkilö Lumin parantajuudesta ja matkoista fyysisen ruumiin ulkopuolelle ilves-henkioppaan kanssa (nämä osuudet oli mielestäni kirjoitettu paljon taidokkaammin kuin Myrryksessä). Myös hänen kissansa Ziggy (ja Major Tom, jotka on nimetty David Bowien musiikin mukaan) ilahduttivat sivuilla.
Oli hienoa lukea taidokasta kieltä ja kuinka juonen langat solahtivat vaivattomasti päätökseensä lopussa. Erittäin helppoa suositella tätä lukijoille, jotka pitävät scifistä tai teoksista, joissa pohditaan kuinka ilmastonmuutos voisi vaikuttaa elämäämme yli sadan vuoden päässä tulevaisuudessa ja mitä asialle voi siinä vaiheessa tehdä, kun Maa on käymässä asuinkelvottomaksi ja ihmiskunnan levittäytyessä Kuuhun, Marsiin ja sylinterikaupunkeihin.
Bongailin paljon hienovaraisia scifi-viitteitä, esim. Picard-hotelli ja sylinterikaupungit Ursula ja Octavia viitanneevat kirjailijoihin Ursula K. Le Guin ja Octavia E. Butler. Erilaisten tekstilajien yhdistelmät (päiväkirjatekstit, sähköpostit, uutisartikkelit, sanakirjaselitykset, raportit jne.) muistuttavat paljon Johanna Sinisalon teoksia. Jollakin tapaa kirjassa on myös samaa henkeä kuin Jeff Vandermeerin Hävityksessä ja Anni Kuu Nupposen Valkoisessa kaupungissa.
Kuunpäivän kirjeissä yhdistyy kiehtovalla tavalla avaruusscifi ja shamanistinen henkimatkaaminen. Molemmat ovat uskottavia ulottuvuuksia teoksen maailmassa. Pidin päähenkilö Lumin parantajuudesta ja matkoista fyysisen ruumiin ulkopuolelle ilves-henkioppaan kanssa (nämä osuudet oli mielestäni kirjoitettu paljon taidokkaammin kuin Myrryksessä). Myös hänen kissansa Ziggy (ja Major Tom, jotka on nimetty David Bowien musiikin mukaan) ilahduttivat sivuilla.
Oli hienoa lukea taidokasta kieltä ja kuinka juonen langat solahtivat vaivattomasti päätökseensä lopussa. Erittäin helppoa suositella tätä lukijoille, jotka pitävät scifistä tai teoksista, joissa pohditaan kuinka ilmastonmuutos voisi vaikuttaa elämäämme yli sadan vuoden päässä tulevaisuudessa ja mitä asialle voi siinä vaiheessa tehdä, kun Maa on käymässä asuinkelvottomaksi ja ihmiskunnan levittäytyessä Kuuhun, Marsiin ja sylinterikaupunkeihin.
Bongailin paljon hienovaraisia scifi-viitteitä, esim. Picard-hotelli ja sylinterikaupungit Ursula ja Octavia viitanneevat kirjailijoihin Ursula K. Le Guin ja Octavia E. Butler. Erilaisten tekstilajien yhdistelmät (päiväkirjatekstit, sähköpostit, uutisartikkelit, sanakirjaselitykset, raportit jne.) muistuttavat paljon Johanna Sinisalon teoksia. Jollakin tapaa kirjassa on myös samaa henkeä kuin Jeff Vandermeerin Hävityksessä ja Anni Kuu Nupposen Valkoisessa kaupungissa.
February 2, 2023
There is always something a little odd and artificial about epistolary novels, as I doubt most people would write so beautifully in their journals as this author's main character does, but I was prepared to accept this from this author. With richly detailed and evocative language, Emmi Itäranta uses journal entries, news stories, scientific reports, and emails to tell Lumi’s story of her search for her spouse Sol through the solar system, with a cat in tow.
Lumi is a healer who travels all over the colonized solar system to treat people. Her method, taught to her by her now dead teacher, involves the use of a soul animal to find the ailing or damaged part of a person’s soul and return it to them, which heals their bodies.
Lumi is originally from Earth, which is ravaged by climate disasters, illness, poverty, lack of opportunities, and little hope of migration to Mars or various floating cities. She and Sol make their home on Mars, where Sol and their family live.
Lumi is returning from healing sessions when Sol disappears after attending a conference. Lumi travels to different locations after receiving messages from Sol, only to find that they are no longer there. Lumi begins, with the help of a journalist, and using her memories of her time with Sol, to try to find them and understand what is going on with her spouse. As she investigates, she begins realizing that Sol was doing much more than just research on fungi and algae, and was in fact involved with an environmental activist group. An accident at a research facility, followed by a massive terrorist attack on Earth by this group, casts a very different light on Sol and their activities, and just how much they had been concealing from Lumi.
There are passages of stunningly beautiful prose in this book, which I remember to be the case with an earlier work by this author. I was, however, a little surprised by how little scrutiny Lumi came under by authorities once it was revealed that Sol was affiliated with a group, who, for all their lofty goals, were prepared to harm millions or billions, and were classified as terrorists. Also, travel to or out of Earth is interdicted, and no one knows if the terrorist act will have a future positive effect on Earth’s climate, but the author conveys this as less of a massive tragedy and horror than I would have expected it to be. But, perhaps because this author tends to write of terrible situations from a remove, that’s how she chose to depict the situation. This is still a gorgeously written book, despite my quibbles.
Lumi is a healer who travels all over the colonized solar system to treat people. Her method, taught to her by her now dead teacher, involves the use of a soul animal to find the ailing or damaged part of a person’s soul and return it to them, which heals their bodies.
Lumi is originally from Earth, which is ravaged by climate disasters, illness, poverty, lack of opportunities, and little hope of migration to Mars or various floating cities. She and Sol make their home on Mars, where Sol and their family live.
Lumi is returning from healing sessions when Sol disappears after attending a conference. Lumi travels to different locations after receiving messages from Sol, only to find that they are no longer there. Lumi begins, with the help of a journalist, and using her memories of her time with Sol, to try to find them and understand what is going on with her spouse. As she investigates, she begins realizing that Sol was doing much more than just research on fungi and algae, and was in fact involved with an environmental activist group. An accident at a research facility, followed by a massive terrorist attack on Earth by this group, casts a very different light on Sol and their activities, and just how much they had been concealing from Lumi.
There are passages of stunningly beautiful prose in this book, which I remember to be the case with an earlier work by this author. I was, however, a little surprised by how little scrutiny Lumi came under by authorities once it was revealed that Sol was affiliated with a group, who, for all their lofty goals, were prepared to harm millions or billions, and were classified as terrorists. Also, travel to or out of Earth is interdicted, and no one knows if the terrorist act will have a future positive effect on Earth’s climate, but the author conveys this as less of a massive tragedy and horror than I would have expected it to be. But, perhaps because this author tends to write of terrible situations from a remove, that’s how she chose to depict the situation. This is still a gorgeously written book, despite my quibbles.
April 3, 2023
toka lukukerta 2023:
kuuntelin tällä kertaa äänikirjana ja silloin itselläni aina jotain jää huomiotta. se ei siis ollut täydellinen formaatti tälle, mutta tunnelma ja elämys pitävät kirjan samassa 4,5 tähdessä kuin kaikki uudelleenlukemani itärannat. enää en osaa varmasti sanoa, mikä näistä mestariteoksista on lempparini, mutta kuunpäivän kirjeissä avaruuden mystiikka, muinaisuskokin, ekoterrorismi mainitakseni muutaman, ovat teemoja jotka puhuttelee. jälleen kerran upea kirja.
eka lukukerta 2020:
emmi itäranta ei petä taaskaan. aivan upea kirja, neljän ja viiden tähden välillä mutta koska alusta 2/3 oli niin selkeää vitosta, pyöristän mielelläni ylöspäin.
scifiä, fantasiaa, ihmiskunnan siirtyminen marsiin huipputeknologian avulla mutta jatkaen silti parantajien saagaa, lgbt-hylly koska lumin puolison sukupuolettomuudella on jonkinlainen rooli, itärannan lumoavan kaunis teksti raskaista asioista.
mieleen jäävä paino siitä, mitä joka ikinen päivä teemme planeetallemme. jos nykyinen elämänmenomme jatkuu, ei tämä ole dystopia vaan totuus, oma tulevaisuutemme jonka olemme itse pilanneet. meillä on vielä mahdollisuus muuttaa suunta.
solin hahmo on ristiriitainen, ja lopussakin jäin vielä häntä miettimään. haluanko että lumi ja sol löytävät toisensa vielä? voiko lumi antaa anteeksi? onko mikään lukemani sittenkään totta?
upea kirja.
kuuntelin tällä kertaa äänikirjana ja silloin itselläni aina jotain jää huomiotta. se ei siis ollut täydellinen formaatti tälle, mutta tunnelma ja elämys pitävät kirjan samassa 4,5 tähdessä kuin kaikki uudelleenlukemani itärannat. enää en osaa varmasti sanoa, mikä näistä mestariteoksista on lempparini, mutta kuunpäivän kirjeissä avaruuden mystiikka, muinaisuskokin, ekoterrorismi mainitakseni muutaman, ovat teemoja jotka puhuttelee. jälleen kerran upea kirja.
eka lukukerta 2020:
emmi itäranta ei petä taaskaan. aivan upea kirja, neljän ja viiden tähden välillä mutta koska alusta 2/3 oli niin selkeää vitosta, pyöristän mielelläni ylöspäin.
scifiä, fantasiaa, ihmiskunnan siirtyminen marsiin huipputeknologian avulla mutta jatkaen silti parantajien saagaa, lgbt-hylly koska lumin puolison sukupuolettomuudella on jonkinlainen rooli, itärannan lumoavan kaunis teksti raskaista asioista.
mieleen jäävä paino siitä, mitä joka ikinen päivä teemme planeetallemme. jos nykyinen elämänmenomme jatkuu, ei tämä ole dystopia vaan totuus, oma tulevaisuutemme jonka olemme itse pilanneet. meillä on vielä mahdollisuus muuttaa suunta.
solin hahmo on ristiriitainen, ja lopussakin jäin vielä häntä miettimään. haluanko että lumi ja sol löytävät toisensa vielä? voiko lumi antaa anteeksi? onko mikään lukemani sittenkään totta?
upea kirja.
October 29, 2020
Kuunpäivän kirjeissä ihmisiä asuu Kuussa, Marsissa ja muuallakin aurinkokunnassamme. Maassakin on edelleen asutusta, mutta sen meret ovat saastuneet ja hukuttaneet paljon alleen. Kirja seuraa parantaja Lumi Saloa, kun tämä lähtee etsimään kadonnutta puolisoaan. Keskiössä on tarina näistä kahdesta, mutta vähitellen tarina laajenee.
Vaikka kirja on scifiä, siinä on aika paljon myös shamanismia, sillä Lumi parantaa ihmisiä vaipumalla transsiin ja hakemalla sairastuneen eksyneen sielunpalasen takaisin. Tähän liittyen kirjassa oli yksi tosi hyvä kohtaus, jossa Lumi ja tämän puoliso Sol keskustelivat siitä, miten he ymmärtävät tämän henkimatkustamisen eri tavoin, sillä Sol uskoo vakaasti tieteisiin.
2100-luvun aurinkokunta tulee luontevasti rakennettua, kun Lumi matkaa Solia etsien tai muistelee mm. aikaansa Vivian-opettajansa seurassa. Väliin on ripoteltu myös artikkeli- tai uutistekstejä, jotka avaavat kirjan maailmaa. Ja se on kaikki todella mielenkiintoista, olisin halunnut tietää lisää Europan ja Enceladuksen asutuksesta ja siitä mitä kaikkea maapallolla oli jäljellä! Toisaalta se, että joihinkin asioihin vain viitattiin, antoi autenttisuuden tunnetta Lumin kertojanääneen, sillä eihän hän selittäisi maailman historiaa sellaiselle jonka olettaa sen tietävän. Sillä kirja on kirjoitettu muistikirjamerkintöinä Lumilta Solille (tälle on selitys kirjassa).
Loppupuolella ympäristö ja maapallon tila nousee isoksi asiaksi ja pistää miettimään.
Kirja on kirjoitettu kauniisti, niin kuin Itärannalta voi odottaa. Ja teetä juodaan paljon, ihanaa. :) Pidin kirjasta paljon, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että pidin Teemestarin kirjasta ja Kudottujen kujien kaupungista kuitenkin enemmän. Kuunpäivän kirjeissä pidin erityisesti kuitenkin siitä, että se sijoittui sellaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiset asuvat jo muuallakin kuin Maassa, mutta se ei oikeastaan ollut se pääasia, vaan ihmiset ja ympäristö. Tykkään ns. avaruusmehustelusta todella todella paljon (eli että avaruudessa asumista ja kappaleiden välillä matkustelua yms. kuvataan yksityiskohtaisesti), mutta välillä on myös kiva lukea scifiä, jossa esim. se Marsissa asuminen ei ole enää mitenkään erityisen esittelyn arvoista, vaan ihan arkipäiväistä, ja tarinan pääpaino on jossain muualla.
Vaikka kirja on scifiä, siinä on aika paljon myös shamanismia, sillä Lumi parantaa ihmisiä vaipumalla transsiin ja hakemalla sairastuneen eksyneen sielunpalasen takaisin. Tähän liittyen kirjassa oli yksi tosi hyvä kohtaus, jossa Lumi ja tämän puoliso Sol keskustelivat siitä, miten he ymmärtävät tämän henkimatkustamisen eri tavoin, sillä Sol uskoo vakaasti tieteisiin.
2100-luvun aurinkokunta tulee luontevasti rakennettua, kun Lumi matkaa Solia etsien tai muistelee mm. aikaansa Vivian-opettajansa seurassa. Väliin on ripoteltu myös artikkeli- tai uutistekstejä, jotka avaavat kirjan maailmaa. Ja se on kaikki todella mielenkiintoista, olisin halunnut tietää lisää Europan ja Enceladuksen asutuksesta ja siitä mitä kaikkea maapallolla oli jäljellä! Toisaalta se, että joihinkin asioihin vain viitattiin, antoi autenttisuuden tunnetta Lumin kertojanääneen, sillä eihän hän selittäisi maailman historiaa sellaiselle jonka olettaa sen tietävän. Sillä kirja on kirjoitettu muistikirjamerkintöinä Lumilta Solille (tälle on selitys kirjassa).
Loppupuolella ympäristö ja maapallon tila nousee isoksi asiaksi ja pistää miettimään.
Kirja on kirjoitettu kauniisti, niin kuin Itärannalta voi odottaa. Ja teetä juodaan paljon, ihanaa. :) Pidin kirjasta paljon, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että pidin Teemestarin kirjasta ja Kudottujen kujien kaupungista kuitenkin enemmän. Kuunpäivän kirjeissä pidin erityisesti kuitenkin siitä, että se sijoittui sellaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiset asuvat jo muuallakin kuin Maassa, mutta se ei oikeastaan ollut se pääasia, vaan ihmiset ja ympäristö. Tykkään ns. avaruusmehustelusta todella todella paljon (eli että avaruudessa asumista ja kappaleiden välillä matkustelua yms. kuvataan yksityiskohtaisesti), mutta välillä on myös kiva lukea scifiä, jossa esim. se Marsissa asuminen ei ole enää mitenkään erityisen esittelyn arvoista, vaan ihan arkipäiväistä, ja tarinan pääpaino on jossain muualla.
December 27, 2020
It feels like I went to the Moon, Mars, and some other places, and back.
Emmi Itäranta’s words and sentences are like spells that cast an air of dystopy, humanity, nature and hope at the same time.
Emmi Itäranta’s words and sentences are like spells that cast an air of dystopy, humanity, nature and hope at the same time.
February 9, 2021
Upea kirja. Perinteinen, yliluonnollisia elementtejä sisältävä parantaja-ammatti ja avaruuteen sijoittuva miljöö pienellä arvoituksella hyöstettynä on erinomaisen toimiva yhdistelmä.
October 3, 2020
On vuosi 2168. Maapallo on pahasti saasteiden ja ilmastonmuutoksen vaurioittama. Teknologiassa on kuitenkin otettu pitkiä harppauksia eteenpäin, ja vaikka ihminen ei olekaan onnistunut parantamaan sairastuttamaansa Maata, he ovat löytäneet keinot asuttaa lähiplaneetat ja matkustamaan planeetalta toiselle muutamassa viikossa. Mitään ei ole silti opittu muiden elämänmuotojen kunnioittamisesta, vaan luonnonvarojen väärinkäyttö ja pakolaisten tyly kohtelu jatkuu entiseen malliin.
Tarinaa kertoo Lumi-niminen parantaja, joka on kotoisin Talvimaasta Maapallolta. Hän kirjoittaa puolisolleen Solille, jota hän on matkalla tapaamaan Marssiin pitkän työmatkan päätteeksi. Kun hän pääsee perille, Sol ei olekaan kotona. Lyhyissä viesteissään tämä valittelee viivästyksiä, antaa selityksen toisensa perään, kunnes katoaa kokonaan. Asiasta kiinnostuu myös poliisi, sillä katoamisen yhteydessä tapahtuu pienen luokan terroriteko, jonka motiivit jäävät hämärän peittoon. Mihin Sol on oikein sotkeutunut, ja mitä Lumi hänen tekemisistään oikeastaan edes tietää? Selvittääkseen totuuden tapahtuneesta, hän sukeltaa omiin muistoihinsa, toimittajatuttavansa tarjoamiin tutkimusaineistoihin, sekä henkien maailmaan, missä hän kulkee sieluneläimensä ilveksen kanssa. Koko ajan hän pitää muistikirjaa, johon hän kirjaa tarkkaan tutkimuksensa tulokset: Mitä hän löytää ja mitä hän menettää.
Itärannan uutuus on kunnon avaruusscifiä herkällä tyylillä toteutettuna. Hiukan tuli mieleen Ursula Le Guinin Hainilaistarinat, jotka myös olivat usein varsin mietiskelevää tekstiä. Vaikka tyyli miellyttikin, olisin ehkä kaivannut hiukan lisää terävyyttä juonen kuljetukseen ja jännityksen luontiin. Nyt unenomainen tunnelma oli melko rikkomaton halki koko tarinan. Tästä huolimatta kirja kyllä viehätti ja sen maailma vei mennessään.
Tarinaa kertoo Lumi-niminen parantaja, joka on kotoisin Talvimaasta Maapallolta. Hän kirjoittaa puolisolleen Solille, jota hän on matkalla tapaamaan Marssiin pitkän työmatkan päätteeksi. Kun hän pääsee perille, Sol ei olekaan kotona. Lyhyissä viesteissään tämä valittelee viivästyksiä, antaa selityksen toisensa perään, kunnes katoaa kokonaan. Asiasta kiinnostuu myös poliisi, sillä katoamisen yhteydessä tapahtuu pienen luokan terroriteko, jonka motiivit jäävät hämärän peittoon. Mihin Sol on oikein sotkeutunut, ja mitä Lumi hänen tekemisistään oikeastaan edes tietää? Selvittääkseen totuuden tapahtuneesta, hän sukeltaa omiin muistoihinsa, toimittajatuttavansa tarjoamiin tutkimusaineistoihin, sekä henkien maailmaan, missä hän kulkee sieluneläimensä ilveksen kanssa. Koko ajan hän pitää muistikirjaa, johon hän kirjaa tarkkaan tutkimuksensa tulokset: Mitä hän löytää ja mitä hän menettää.
Itärannan uutuus on kunnon avaruusscifiä herkällä tyylillä toteutettuna. Hiukan tuli mieleen Ursula Le Guinin Hainilaistarinat, jotka myös olivat usein varsin mietiskelevää tekstiä. Vaikka tyyli miellyttikin, olisin ehkä kaivannut hiukan lisää terävyyttä juonen kuljetukseen ja jännityksen luontiin. Nyt unenomainen tunnelma oli melko rikkomaton halki koko tarinan. Tästä huolimatta kirja kyllä viehätti ja sen maailma vei mennessään.
December 7, 2023
Ensimmäinen äänikirja jonka kuuntelin parin vuoden tauon jälkeen! Mun arvio tosiaan (ainakin nyt) on kolme tähteä, koska jos tää lukukokemus olis tuntunu ihan pikkasen enemmän henkilökohtasemmalta se olis noussut neljään. Siitä huolimatta tää oli kielellisesti todella kaunis ja teemoiltaan merkityksellinen teos!
Read
February 3, 2023“The moonday letters” by Emmi Itäranta wraps you up in its dream-world of Lumi, who travels through space in the company of a cat, searching for her lost partner. Make no mistake, though, I call it “dream-world” because of the poetic writing, not because it’s entirely “dreamy” - this might just be one of the most political explorations of the implications of space colonization I’ve seen. I don’t know if it was the worldbuilding (of a world ecologically ravaged by colonial and extractive practices), the lyrical style (“I look at the time and space, and everything happens at once, each story we might have lived or left unlived”), the attention to details (such as the changes in gravity on different planets), the epistolary format (letters and documents), or the philosophical ideas being debated (of an alternative to the Anthropocene, of socio-economic inequality and migration, of whose lives matter), but I definitely fell in love with it.
“If you could fix Earth, you said. What would be the highest price you’d pay for it?” Sol, the partner who disappeared, once asked Lumi, the main character. She brushed the question off, doesn’t seem to think about it too much, but it’s one of the moments around which the whole book spins. It’s her personal story and it’s an interplanetary story, it’s grand as well as small, it puts together love and care, domination and paternalism, violence and direct action - all of them, for each other, for the Earth and its creatures.
“But we are all humans. We share our original home. We share the space we have claimed since. All we have built, we have built together, and all we have destroyed, we have destroyed together. Together we have made grief and sorrow, and together we have made happiness where it exists.”
Power is ever-present in the book, though often not in the hands of the narrator. The power of humans over Earth and other animals, the power of capitalism over society, the power of being able to do something and doing it - because you can. This lies at the foundation of one of the myths of the Stoneturners (the so called ecoterrorist organization), the story of Innana, who, in the end, breaks free with the help of a bird and punishes who wronged her:
“Why did you destroy the garden and violate me?
Because I wanted to, Shukaletuda said, and because I could.
(...)
As Inanna walked the earth again, plants came alive in her footprints and trees grew new leaves and meadows flowered with a thousand blooms. People saw it and said, Earth wakes and stones will speak, and darkness recedes over waters.”
“If you could fix Earth, you said. What would be the highest price you’d pay for it?” Sol, the partner who disappeared, once asked Lumi, the main character. She brushed the question off, doesn’t seem to think about it too much, but it’s one of the moments around which the whole book spins. It’s her personal story and it’s an interplanetary story, it’s grand as well as small, it puts together love and care, domination and paternalism, violence and direct action - all of them, for each other, for the Earth and its creatures.
“But we are all humans. We share our original home. We share the space we have claimed since. All we have built, we have built together, and all we have destroyed, we have destroyed together. Together we have made grief and sorrow, and together we have made happiness where it exists.”
Power is ever-present in the book, though often not in the hands of the narrator. The power of humans over Earth and other animals, the power of capitalism over society, the power of being able to do something and doing it - because you can. This lies at the foundation of one of the myths of the Stoneturners (the so called ecoterrorist organization), the story of Innana, who, in the end, breaks free with the help of a bird and punishes who wronged her:
“Why did you destroy the garden and violate me?
Because I wanted to, Shukaletuda said, and because I could.
(...)
As Inanna walked the earth again, plants came alive in her footprints and trees grew new leaves and meadows flowered with a thousand blooms. People saw it and said, Earth wakes and stones will speak, and darkness recedes over waters.”
December 13, 2020
Luen liian harvoin avaruusscifiä, mutta silloin kun luen, ei Emmi Itärannan kirjoittama ole ainakaan huono vaihtoehto. Avaruuden ohella kirjan sivuille levittäytyy rakkaustarina, jossa on suloista herkkyyttä, sormella iholle piirrettyjä kuvioita. Itäranta yhdistää teoksessaan kirjeromaania sekä kuvitteellisen tulevaisuuden tieteellisiä tekstejä ja uutisia. Lumi Salo kirjoittaa muistikirjoja myöhemmin luettavaksi puolisolleen Sol Uriartelle, joka on kadoksissa. Ihmiset liikkuvat ekosysteemiltään pitkälti tuhoutuneen Maan, Marsin siirtokuntien ja kiertoradalla kulkevien sylinterikaupunkien välillä. Lumi on parantaja, jonka sielueläin Ilves voi kantaa hänet selässään toisille todellisuuden tasoille. Vallan ja hyväksikäytön teemat ovat läsnä: kirja näyttää, millaista voisi olla avaruusajan ekofeminismi. Sen visiot ovat tarkemman tutkiskelun arvoisia. Minusta tuntuu, että sienet ovat viime aikoina alkaneet esiintyä kasvavissa määrin erilaisissa esseissä ja artikkeleissa, ja niillä on tärkeä osansa myös Kuunpäivän kirjeissä.
Proosana pidin enemmän Teemestarin kirjan ja Kudottujen kujien kaupungin virtaavasta ja yhteen kutoutuvasta kielestä, tässä teksti on lyhytlauseista ja suorempaa, joskin ajoittain aforistista. Kirjeosuuksien pohdiskelevassa tyylissä tuntuu parhaimmillaan avaruuden laajuus. Olisin taas tiivistänyt romaanin pituudesta (380 s.) mutta kannatti lukea kokonaan: hienoimmat proosasivut tulevat lähellä loppua.
”– – kirjoitan, sillä jos kynäni lakkaa liikkumasta, joudun kohtaamaan sen, mikä odottaa sanojen ulkopuolella. Jos nämä lauseet aiemmin olivat ainakin osittain sinua varten, sitä tulevaisuuden sinua, jolle ojennan tämän muistikirjan, nyt ei ole epäilystä, että ne ovat ennen kaikkea itseäni varten.” (s. 105)
”Yritin tarttua käteesi, mutta se pakeni minulta. Valo väistyi pimeän tieltä ja mustuus tihkui takaisin. Sinä katosit, Sol.” (s. 292)
Proosana pidin enemmän Teemestarin kirjan ja Kudottujen kujien kaupungin virtaavasta ja yhteen kutoutuvasta kielestä, tässä teksti on lyhytlauseista ja suorempaa, joskin ajoittain aforistista. Kirjeosuuksien pohdiskelevassa tyylissä tuntuu parhaimmillaan avaruuden laajuus. Olisin taas tiivistänyt romaanin pituudesta (380 s.) mutta kannatti lukea kokonaan: hienoimmat proosasivut tulevat lähellä loppua.
”– – kirjoitan, sillä jos kynäni lakkaa liikkumasta, joudun kohtaamaan sen, mikä odottaa sanojen ulkopuolella. Jos nämä lauseet aiemmin olivat ainakin osittain sinua varten, sitä tulevaisuuden sinua, jolle ojennan tämän muistikirjan, nyt ei ole epäilystä, että ne ovat ennen kaikkea itseäni varten.” (s. 105)
”Yritin tarttua käteesi, mutta se pakeni minulta. Valo väistyi pimeän tieltä ja mustuus tihkui takaisin. Sinä katosit, Sol.” (s. 292)
April 17, 2021
Karua, kaunista, synkkää, ei kuitenkaan toivotonta. Emmi Itäranta on jälleen luonut maailman, jossa lukija leijuu ajan ja paikan unohtaen. Kieltä ja mieltä hyväilevää, kriittistä ja kantaaottavaa, ei kuitenkaan paasaavaa tai alleviivaavaa. Hieno romaani tulevaisuudesta ja ihmisyydestä.
December 26, 2020
Kertomus parantajasta, joka etsii kadonnutta puolisoaan kautta avaruuden vuonna 2168, kun suurin osa jäljellä olevasta ihmiskunnasta on siirtynyt elämään Maan ulkopuolelle. Aluksi tuntui tutulta ja turvalliselta lukea tätä, niin paljon samaa tässä oli Le Guinin Hainilais-kirjojen kanssa.
Tämä on minulle ihan uskomattoman vaikea arvioitava. Haluaisin rakastaa tätä, mutta on pakko myöntää, että tämä oli jopa liian hidas minulle vahvasta aloituksesta huolimatta. Keskeisenä motiviina toimiva rakkaustarina ei saavuttanut sitä riipivyyttä, joka sen olisi selvästi pitänyt saavuttaa, sillä koin, etteivät liiton tunteet koskaan välittyneet minulle riittävän voimakkaina. Tuntui, että päähenkilö etsi koko ajan vain kämppistään, joka ei edes ollut erityisen merkittävä kämppis. Kaipaus, jota kirjeissä selvästi yritettiin tuoda esiin, ei vain kerta kaikkiaan tavoittanut minua. Juoni ei missään vaiheessa onnistunut keräämään mieleistäni jännitystä, enkä oikeastaan odottanut lopulta mitään erityistä.
Rakkaustarinan ja jännittävän juonen sijaan tarinan voima elää uskomattoman tarkoissa yksityiskohdissa, pienissä sivulauseissakin kerrotuissa hetkissä, joissa rakentuu sivilisaation elämä Marsissa, Kuussa ja sylinterikaupungeissa. Kaikkialla selviytyvät rotat ja kirput, sivuhenkilöiden nimet, jotka kertovat, miten moninaisista etnisistä ryhmistä he tulevat, polyamoriset liitot, toisen päähenkilön muunsukupuolisuus... Niistä haluaisin antaa yhden ylimääräisen tähden ja nostaa arvion 4 tähteen, mutten oikein tiedä olisiko se rehellistä. Toisaalta minua häiritsi, mutta toisaalta kiinnosti, miten kaikki muut ulos sulkevassa kuplassa päähenkilö eli. Muilla ihmisillä ei hänelle selvästi ollut oikeastaan mitään väliä, sillä hän ei koskaan kirjeissään kuvannut väkijoukkoja tai ihmismassoja, vaan muisteli kaikista paikoista ainoastaan luontoa, puita ja joitain rakennusteknisiä yksityiskohtia. Pystyin samaistumaan tähän kokemukseen. Pidin myös siitä, miten suljetuiksi useat hahmot lopulta jäivät, sillä se vastaa omaa kokemustani joidenkin, läheistenkin, ihmisten kanssa vuorovaikutuksesta.
Tämä on minulle ihan uskomattoman vaikea arvioitava. Haluaisin rakastaa tätä, mutta on pakko myöntää, että tämä oli jopa liian hidas minulle vahvasta aloituksesta huolimatta. Keskeisenä motiviina toimiva rakkaustarina ei saavuttanut sitä riipivyyttä, joka sen olisi selvästi pitänyt saavuttaa, sillä koin, etteivät liiton tunteet koskaan välittyneet minulle riittävän voimakkaina. Tuntui, että päähenkilö etsi koko ajan vain kämppistään, joka ei edes ollut erityisen merkittävä kämppis. Kaipaus, jota kirjeissä selvästi yritettiin tuoda esiin, ei vain kerta kaikkiaan tavoittanut minua. Juoni ei missään vaiheessa onnistunut keräämään mieleistäni jännitystä, enkä oikeastaan odottanut lopulta mitään erityistä.
Rakkaustarinan ja jännittävän juonen sijaan tarinan voima elää uskomattoman tarkoissa yksityiskohdissa, pienissä sivulauseissakin kerrotuissa hetkissä, joissa rakentuu sivilisaation elämä Marsissa, Kuussa ja sylinterikaupungeissa. Kaikkialla selviytyvät rotat ja kirput, sivuhenkilöiden nimet, jotka kertovat, miten moninaisista etnisistä ryhmistä he tulevat, polyamoriset liitot, toisen päähenkilön muunsukupuolisuus... Niistä haluaisin antaa yhden ylimääräisen tähden ja nostaa arvion 4 tähteen, mutten oikein tiedä olisiko se rehellistä. Toisaalta minua häiritsi, mutta toisaalta kiinnosti, miten kaikki muut ulos sulkevassa kuplassa päähenkilö eli. Muilla ihmisillä ei hänelle selvästi ollut oikeastaan mitään väliä, sillä hän ei koskaan kirjeissään kuvannut väkijoukkoja tai ihmismassoja, vaan muisteli kaikista paikoista ainoastaan luontoa, puita ja joitain rakennusteknisiä yksityiskohtia. Pystyin samaistumaan tähän kokemukseen. Pidin myös siitä, miten suljetuiksi useat hahmot lopulta jäivät, sillä se vastaa omaa kokemustani joidenkin, läheistenkin, ihmisten kanssa vuorovaikutuksesta.
This entire review has been hidden because of spoilers.
March 22, 2022
Kuunpäivän kirjeiden kaukainen maailma rakentuu lähes huomaamatta, huolellisesti aseteltu säie kerrallaan, kuin Saturnuksen renkaat. Etäisyydet aurinkokuntaan levittäytyneiden yhteisöjen väleillä ovat venyneet valtaisiksi niin vertauskuvallisesti kuin fyysisestikin, ja koti, missä ikinä se onkin, tuntuu karkaavan tavoittamattomiin. Päiväkirjamerkinnöistä, viesteistä, artikkeleista sekä monista muista sirpaleista koostuva kollaasimainen muoto vahvistaa juurettomuuden tunnetta. Onneksi mukana on avaruusmatkailuun tottunut kissa, ja parantajien tuonpuolisilla vaelluksilla apuna sielueläin.
Lukiessani jossain mielen syrjässä kummitteli evakkoon ajettu mummovainaani, joka eläessään palasi kerta toisensa jälkeen kotikonnuille Karjalaan etsimään jotain, kenties omasta sielustaan lohjennutta iskosta. En tiedä, löytyikö puuttuva pala koskaan, vai eikö se kerran irrottuaan koskaan juurtunut kunnolla takaisin.
Kirjan kieli on taattua Itärantaa: soljuvaa ja kaunista, vaivattoman tuntuista mutta loppuunsa hiottua ja harkittua. Hetkittäin lauseita jää oikein tunnustelemaan mielessään.
Ja David Bowieta kaipaan yhä kamalasti. Oli kovin lohdullista antaa lempeiden viittausten koskettaa ajatuksia, ja tavata edes ohimennen Starmanin reinkarnaatio kimaltelevassa (kimaltelemassa?) tulevaisuuden Lontoossa.
Lukiessani jossain mielen syrjässä kummitteli evakkoon ajettu mummovainaani, joka eläessään palasi kerta toisensa jälkeen kotikonnuille Karjalaan etsimään jotain, kenties omasta sielustaan lohjennutta iskosta. En tiedä, löytyikö puuttuva pala koskaan, vai eikö se kerran irrottuaan koskaan juurtunut kunnolla takaisin.
Kirjan kieli on taattua Itärantaa: soljuvaa ja kaunista, vaivattoman tuntuista mutta loppuunsa hiottua ja harkittua. Hetkittäin lauseita jää oikein tunnustelemaan mielessään.
Ja David Bowieta kaipaan yhä kamalasti. Oli kovin lohdullista antaa lempeiden viittausten koskettaa ajatuksia, ja tavata edes ohimennen Starmanin reinkarnaatio kimaltelevassa (kimaltelemassa?) tulevaisuuden Lontoossa.
August 24, 2021
Tässä oli niin hienoja elementtejä; hyvin rakennettu tulevaisuuden maailma, ympäristöteema, fantasiaa, paljon toimivia yksityiskohtia. Pidin esimerkiksi siitä, kuinka etninen alkuperä ei ilmeisesti enää määrittänyt ihmistä, mutta toisaalta maasyntyisyydestä oli tullut eriarvoistamisen peruste. Tarina pakotti myös pohtimaan, kuinka hyvin oikeastaan tunnemme edes läheisemme.
Valitettavasti kerrontaratkaisu ei toiminut minulle yhtään. Pidin alun petauksesta ja lopustakin, mutta siihen väliin jäävä loputon takaumasuo ei vedonnut. Moni kohtaus oli yksittäisenä hieno, mutta elementit jäivät irrallisiksi tai olivat jotenkin epätasapainossa toisiinsa nähden. Esimerkiksi pieleen mennyttä henkimatkaa ei edeltänyt selkeä onnistuneen matkan kuvaus (vai unohdinko pitkäksi venyneessä lukuprosessissa?), mikä minusta vähensi tarttumapintaa.
Lukijan olisi pitänyt toivoa Solin löytymistä kiihkeästi, mutta yksikään kohtaus ei loppujen lopuksi onnistunut vakuuttamaan minua siitä, että Solin ja Lumin suhde olisi missään vaiheessa ollut erityisen onnellinen. Kumpikin jäi persoonana melko etäiseksi.
Valitettavasti kerrontaratkaisu ei toiminut minulle yhtään. Pidin alun petauksesta ja lopustakin, mutta siihen väliin jäävä loputon takaumasuo ei vedonnut. Moni kohtaus oli yksittäisenä hieno, mutta elementit jäivät irrallisiksi tai olivat jotenkin epätasapainossa toisiinsa nähden. Esimerkiksi pieleen mennyttä henkimatkaa ei edeltänyt selkeä onnistuneen matkan kuvaus (vai unohdinko pitkäksi venyneessä lukuprosessissa?), mikä minusta vähensi tarttumapintaa.
Lukijan olisi pitänyt toivoa Solin löytymistä kiihkeästi, mutta yksikään kohtaus ei loppujen lopuksi onnistunut vakuuttamaan minua siitä, että Solin ja Lumin suhde olisi missään vaiheessa ollut erityisen onnellinen. Kumpikin jäi persoonana melko etäiseksi.
October 28, 2020
Emmi Itärannan kolmas teos Kuunpäivän kirjeet on uskomattoman kauniisti kirjoitettu kertomus tulevaisuudesta. Kuunpäivän kirjeissä eletään aikaa, kun maapallo voi huonosti ja osa ihmisistä on siirtynyt asumaan avaruuteen. Vuosi oli 2168. Kirjan päähenkilö oli Lumi, joka toimi parantajana. Hän oli saanut luvan asua ja tehdä töitä avaruudessa, eikä hän halunnut palata takaisin maahan. Toimiessaan parantajana hän tutustui puolisoonsa, joka oli arvostettu kasvitieteilijä.
Kuunpäivän kirjeet teoksessa matkataan avaruudessa ja Lumi kirjoittaa muistikirjoihin tapahtumia. Näiden kirjojen avulla hän pystyi selvittämään paljon Solin eläm��stä ja omasta elämästä. Mikä johti mihinkin? Lisäksi Lumilla oli parantajan kykynsä, jonka avulla hän pystyi kulkemaan omia polkuja pitkin, käyttäen apuna henkimaailmaa ja syvällisiä sielun maisemia.
Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet avaa kirjan sivuilla avaruuden uskomattomat maisemat ja tapahtumat lukijan nähtäville ja ihmeteltäviksi.
Kuunpäivän kirjeet teoksessa matkataan avaruudessa ja Lumi kirjoittaa muistikirjoihin tapahtumia. Näiden kirjojen avulla hän pystyi selvittämään paljon Solin eläm��stä ja omasta elämästä. Mikä johti mihinkin? Lisäksi Lumilla oli parantajan kykynsä, jonka avulla hän pystyi kulkemaan omia polkuja pitkin, käyttäen apuna henkimaailmaa ja syvällisiä sielun maisemia.
Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet avaa kirjan sivuilla avaruuden uskomattomat maisemat ja tapahtumat lukijan nähtäville ja ihmeteltäviksi.
August 12, 2021
Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet on kaunis, salaperäinen ja haikeanmakuinen tarina Solin ja Lumin rakkaudesta sekä maapallon ja ihmiskunnan kohtalon kysymyksistä. Eletään tulevaisuutta, jossa Marsin siirtokunta sylinterikaupunkeineen on jättänyt maan lähes oman onnensa nojaan. Lumi, joka on kotoisin Talvimaasta, on kuitenkin parantaja, joita tarvitaan myös siirtokunnassa, joten hän pääsee liikkumaan melko vapaasti. Solin kanssa hän löytää kodin, mutta mikään kaunis ei taida olla pysyvää.
Paikoin jopa vierastin Itärannan yltiökaunista kerrontaa, mutta kirjan juoni kulki kiinnostavasti ja kirjan aihe kosketti. Nyt kun Golfvirtakin on hiipumassa, tuntui kuin olisin istunut Lumin vieressä Kuussa ja katsonut haikein mielin sitä kaunista planeetta, jonka ihmiset tuhosivat. Vaikuttavaa scifiä kerta kaikkiaan.
Paikoin jopa vierastin Itärannan yltiökaunista kerrontaa, mutta kirjan juoni kulki kiinnostavasti ja kirjan aihe kosketti. Nyt kun Golfvirtakin on hiipumassa, tuntui kuin olisin istunut Lumin vieressä Kuussa ja katsonut haikein mielin sitä kaunista planeetta, jonka ihmiset tuhosivat. Vaikuttavaa scifiä kerta kaikkiaan.
November 17, 2022
A moodily atmospheric queernorm epistolary ecologically-minded science fantasy novel? Is it my birthday? It would be difficult to imagine a novel more tailor-made to my tastes, and unsurprisingly, I thought highly of it.
January 9, 2023
Nic and Niall gave me this for my birthday and I am incredibly glad they did. It is an absolute triumph, a slowly unfolding and character-driven mystery which is full of interesting genre elements. It has some common elements with The Expanse in terms of the state of the solar system: the story itself is small and personal in some ways but huge and convoluted in others.
I particularly liked how we find, progressively, how little the main character knows about her spouse, and how much they have concealed from her; as the story proceeded my opinion of them sank lower and lower, even as the protagonist tries not to let that happen.
Also, I liked the cats.
I particularly liked how we find, progressively, how little the main character knows about her spouse, and how much they have concealed from her; as the story proceeded my opinion of them sank lower and lower, even as the protagonist tries not to let that happen.
Also, I liked the cats.
This entire review has been hidden because of spoilers.
January 25, 2024
Aluksi huomioni keskittyi aivan liikaa pohdiskelevaan ja runomaiseen tyyliin, sekä puolison jalustalle nostamiseen. Kuitenkin kirjan edetessä palaset loksahtivat kohdilleen ja aukeni aivan erilainen tarina kuin odotin!
World building oli aivan mahtavaa ja scifi sekoitettuna fantasiaan oli mielestäni hyvin toimivaa. Kirja herätti paljon tunteita ja ajatuksia mm.luonnosta aktivismista. Sukupuolen ja seksuaalisuuden erilaiset representaatiot tekstin sisässä olivat myös virkistäviä ilman, että ne olisivat tuntuneet teennäisiltä.
Tästä jäi vähän samaa tunnelmaa mitä Interstellarissa oli ekalla katselukerralla, ilman samaa juonta.
Mutta höpöttelystä ja kirjan imaisutahdista (koko kirja audiona putkeen) voi päätellä sen, että se oli hyvä, ja että kuumeessa ei jaksa lukea tai tehdä muutakaan. Mutta tämä kirja jää varmaankin elämään pitkän aikaa iloiseksi yllätykseksi kirjamuistoissani.
World building oli aivan mahtavaa ja scifi sekoitettuna fantasiaan oli mielestäni hyvin toimivaa. Kirja herätti paljon tunteita ja ajatuksia mm.luonnosta aktivismista. Sukupuolen ja seksuaalisuuden erilaiset representaatiot tekstin sisässä olivat myös virkistäviä ilman, että ne olisivat tuntuneet teennäisiltä.
Tästä jäi vähän samaa tunnelmaa mitä Interstellarissa oli ekalla katselukerralla, ilman samaa juonta.
Mutta höpöttelystä ja kirjan imaisutahdista (koko kirja audiona putkeen) voi päätellä sen, että se oli hyvä, ja että kuumeessa ei jaksa lukea tai tehdä muutakaan. Mutta tämä kirja jää varmaankin elämään pitkän aikaa iloiseksi yllätykseksi kirjamuistoissani.
August 2, 2021
Hyvin kaksijakoisen fiilikset tästäkirjasta, minkä johdosta tähdityskin tuohon keskelle. Ehkä lähempänä 2.5 kuin 3, mutta pyöristin nyt ylöspäin. Kyseessä on siis vuoteen 2168 sijoittuva scifi-romaani, jonka maailmassa ihminen on asuttanut lähiavaruutta maapallon käytyä melko elinkelvottomaksi. Joidenkin on sinnekin kuitenkin pitänyt jäädä.
Hyvää kirjassa on muun muassa juonen peruskuvio, joka luo kirjaan jäntevän rakenteen. Päähenkilön puoliso on kateissa koko kirjan ajan, ja juoni rakentuu huolelle, etsimiselle ja uusien asioiden oivaltamiselle. Myös kirjan tulevaisuuden maailma on ihan uskottavasti rakennettu, joskin omaan makuuni sinne tänne ripotellut tekniset tietoiskut ovat omasta mielestäni vähän helppo ratkaisu. Mielenkiintoista on myös tieteellisen ja ei-tieteellisen maailmankuvan yhteensovittaminen, jota kadonnut bioteknologi Sol ja päähenkilö, shamanistinen parantaja Lumi, ovat joutuneet työstämään koko parisuhteensa ajan.
Se, mikä oli itselleni pettymys, oli Itärannan valitsema kertomisen tapa. Koko teos on (tietoiskuja lukuuottamatta) Lumin Solille kirjoittamaa tekstiä, ja vaikka tätä päätöstä taustoitetaankin seikkaperäisesti, se ei tuntunut minusta uskottavalta. Lumin käyttämä kieli oli omaan makuuni myös aivan turhan runollista ja viipyilevää, liian runotyttömäistä siihen nähden, että hän on toiminnan nainen, joka yrittää selvittää maapallon kohtaloa.
Hyvää kirjassa on muun muassa juonen peruskuvio, joka luo kirjaan jäntevän rakenteen. Päähenkilön puoliso on kateissa koko kirjan ajan, ja juoni rakentuu huolelle, etsimiselle ja uusien asioiden oivaltamiselle. Myös kirjan tulevaisuuden maailma on ihan uskottavasti rakennettu, joskin omaan makuuni sinne tänne ripotellut tekniset tietoiskut ovat omasta mielestäni vähän helppo ratkaisu. Mielenkiintoista on myös tieteellisen ja ei-tieteellisen maailmankuvan yhteensovittaminen, jota kadonnut bioteknologi Sol ja päähenkilö, shamanistinen parantaja Lumi, ovat joutuneet työstämään koko parisuhteensa ajan.
Se, mikä oli itselleni pettymys, oli Itärannan valitsema kertomisen tapa. Koko teos on (tietoiskuja lukuuottamatta) Lumin Solille kirjoittamaa tekstiä, ja vaikka tätä päätöstä taustoitetaankin seikkaperäisesti, se ei tuntunut minusta uskottavalta. Lumin käyttämä kieli oli omaan makuuni myös aivan turhan runollista ja viipyilevää, liian runotyttömäistä siihen nähden, että hän on toiminnan nainen, joka yrittää selvittää maapallon kohtaloa.
October 7, 2020
Ehkä 4,5 tähteä, pitää mutustella nouseeko vitoseen.
August 2, 2022
4.25 stars!
Thanks to NetGalley for providing this eARC in exchange for an honest review.
Earth wakes and stones will speak, and darkness recedes over waters.
The Moonday Letters is a LGBTQIA+, futuristic sci-fi story told through letters, - written from our protagonist Lumi to her spouse Sol (they/them) - encrypted messages, and scientific/encyclopaedic entries. It's a tale of love, longing, grief, sacrifice, and memory. It's a conversation between the past and present.
You said once that writing is journeying beyond infinite distances; with these words I transport you across time and space.
The major theme of this book is environmentalism and the climate crisis. Humanity has expanded from Earth - which is now struggling to hold human life - to live on various moons and planets, predominantly Mars. Mars, however, is seen to be responsible for 'Earth's famine'. As humanity explores the universe, it leaves destruction in its wake. As Lumi travels between planets and moons for their job as a healer, they comment particularly on the corporation's mining activity that is hollowing out the Moon, and 'The idea that the world and universe exist for humans alone, and the the perusal of the natural resources of the Solar System is the exclusive right of our species, is both hopelessly outdates and staggeringly self-centred.'
We carry within us every home, including those that no longer exist, so we'd have somewhere to return to.
The worldbuilding is beautiful and phenomenal. Each civilisation feels unique, and carefully crafted by the author based upon the physical limitations of the space. Towns on Europa are built under a sheet of ice; the ice is both their shelter, and a potential catastrophe - the inhabitants remain as silent as possible so as to not crack it. On Mars, accommodation globes light up the colourless surface. One of my few complaints about this book is that whilst I adore travelling through so many incredible settings with Lumi, I wish that we got to remain in them a little longer. I crave to get to know this places in detail. I crave to know their people and their customs. Though, then perhaps we wouldn't get to see so many wonderful places, so I shouldn't complain.
The sky was entirely black, more so than ever on Earth, and the bright crystals of stars flared cold.
A comment needs to be made about the fantastic non-binary rep. Lumi's spouse, Sol, is non-binary, and their pronouns are used widely without fault. Only once does someone get confused about the word 'spouse', and tries to instead use 'husband' or 'wife'. As Lumi corrects them, it brings up an insightful conversation about how not everyone is purposefully ignorant, they may just be misinformed - as this person was - and should be given the chance to learn. It was a moment I greatly appreciated, and something we should all remember.
"The hard part is not learning new things. The hard part is unlearning some of the old."
The writing itself was highly personal and lusciously poetic. The only other thing that brought my rating of this book down was the more technical and scientific encyclopaedic sections - but this is just my own personal taste. I found myself skimming through them, as though they provided fantastic worldbuilding and background information, I wanted to get back to the letters! They were so beautifully emotive that, in comparison, I wanted to return to them as quickly as possible.
Grief is an animal you can never quite tame.
Overall, this is a heart-breaking, hopeful, disastrous, and longful read. This may just be my favourite sci-fi book. It's certainly the most thoughtful.
Thanks to NetGalley for providing this eARC in exchange for an honest review.
Earth wakes and stones will speak, and darkness recedes over waters.
The Moonday Letters is a LGBTQIA+, futuristic sci-fi story told through letters, - written from our protagonist Lumi to her spouse Sol (they/them) - encrypted messages, and scientific/encyclopaedic entries. It's a tale of love, longing, grief, sacrifice, and memory. It's a conversation between the past and present.
You said once that writing is journeying beyond infinite distances; with these words I transport you across time and space.
The major theme of this book is environmentalism and the climate crisis. Humanity has expanded from Earth - which is now struggling to hold human life - to live on various moons and planets, predominantly Mars. Mars, however, is seen to be responsible for 'Earth's famine'. As humanity explores the universe, it leaves destruction in its wake. As Lumi travels between planets and moons for their job as a healer, they comment particularly on the corporation's mining activity that is hollowing out the Moon, and 'The idea that the world and universe exist for humans alone, and the the perusal of the natural resources of the Solar System is the exclusive right of our species, is both hopelessly outdates and staggeringly self-centred.'
We carry within us every home, including those that no longer exist, so we'd have somewhere to return to.
The worldbuilding is beautiful and phenomenal. Each civilisation feels unique, and carefully crafted by the author based upon the physical limitations of the space. Towns on Europa are built under a sheet of ice; the ice is both their shelter, and a potential catastrophe - the inhabitants remain as silent as possible so as to not crack it. On Mars, accommodation globes light up the colourless surface. One of my few complaints about this book is that whilst I adore travelling through so many incredible settings with Lumi, I wish that we got to remain in them a little longer. I crave to get to know this places in detail. I crave to know their people and their customs. Though, then perhaps we wouldn't get to see so many wonderful places, so I shouldn't complain.
The sky was entirely black, more so than ever on Earth, and the bright crystals of stars flared cold.
A comment needs to be made about the fantastic non-binary rep. Lumi's spouse, Sol, is non-binary, and their pronouns are used widely without fault. Only once does someone get confused about the word 'spouse', and tries to instead use 'husband' or 'wife'. As Lumi corrects them, it brings up an insightful conversation about how not everyone is purposefully ignorant, they may just be misinformed - as this person was - and should be given the chance to learn. It was a moment I greatly appreciated, and something we should all remember.
"The hard part is not learning new things. The hard part is unlearning some of the old."
The writing itself was highly personal and lusciously poetic. The only other thing that brought my rating of this book down was the more technical and scientific encyclopaedic sections - but this is just my own personal taste. I found myself skimming through them, as though they provided fantastic worldbuilding and background information, I wanted to get back to the letters! They were so beautifully emotive that, in comparison, I wanted to return to them as quickly as possible.
Grief is an animal you can never quite tame.
Overall, this is a heart-breaking, hopeful, disastrous, and longful read. This may just be my favourite sci-fi book. It's certainly the most thoughtful.
Displaying 1 - 30 of 286 reviews